Väsynyt, mutta onnellinen on kai oikea ilmaisu olotilalleni juuri nyt. Yli neljä tuntia olin metsässä ja kotiin palatessani mukana kaksi täyttä 10 litran ämpäriä puolukoita puhtaaksi siivottuna. Kyllä nyt tuntuu, että olisi varmaan yksikin riittänyt, mutta kun sieltä ei malta lähteä pois niin kauan kuin vaan vähänkin jaksaa.

Olen venytellyt lihaksia, sillä nyt tuntuu reisissä se kyykkiminen ja kiipeily mättäältä toiselle, kiveltä toiselle, yli monttujen ja yli puiden. Maasto oli tosi haastava. En ole uskaltanut aikaisemmin sinne mennä ollenkaan pelätessäni niitä salaisia onkaloita kantojen juurilla. Tänäänkin putosin johonkin tuntemattomaan pari kertaa, mutta kyllä siellä tuli sitten kovaa vastaan. Olin melko rapainen reisiä myöten, mutta kivaa oli joka tapauksessa.

Jännitystäkin riitti, sillä ukkeli soitteli pari kertaa ja minun kännykästäni virta väheni uhkaavasti. Yritin hänelle selvittää paikan, että hän löytäisi minut jos johonkin sellaiseen monttuun putoan, enkä pääse omin voimin ylös, eikä myöskään kännykässäni olisi enää virtaa. Sillä kai hän olisi alkanut kaipailemaan hämärän tullen viimeistään ja lähtenyt etsimään.

Herman jaksoi uskollisesti vahtia autolla, tosin kävi muutaman kerran luonani jo haukahtelemassa toisen ämpärin ollessa puolessa, että nyt eukko riittää. Hänen kanssaan jaettiin eväät ja levättiinkin hetkinen sammalikossa rötköttäen vierekkäin. Siitä hän piti ja varmaan olisi kauemminkin seurustellut kanssani, mutta enhän minä malta kauan mättäiltä olla poissa.

Nyt kun jaksaisin vielä mitata marjat kattilaan, pistää sokeria sekaan ja kiehuttaa hilloksi. Lapset tilasivat muutaman purkin kukin ja menee sitä itselläkin joitakin purkkeja, mutta loput marjat saan viedä vanhainkodille huomenna. Niin, jos pääsen huomenna liikkeelle ollenkaan. Saattaa olla sellainen päivä, että huokailen tässä olevan hyvän koneen kun sen vaan liikkeelle saisi. Kuntoliikunnasta tämä käy.