Metson kanssa marjassa

Mikä päivä!!! Aamusta tuntui, että sitkeys iski jäseniin jäätyäni makailemaan sänkyyn sen mielenkiintoisen rakkausromaanin kanssa. On se merkillistä, että vaikka se onkin niin imelää romantiikkaa ja vanhan ajan juttua, niin kirjailija on saanut siihen sellaisen imun, ettei voi jättää kirjaa noin vain sivuun. Toinen osa on pian lopussa, joten kirjastossa on pian pakko pistäytyä hakemassa lisää ja jos oikein näin, sitä sarjaa on lähes parikymmentä teosta. jippii.

Olisi minulla ollut tietenkin tärkeämpää monen ihmisen mielestä alkaa siivoamaan kun kerran harvinaisvieraita on tulossa. En heitä kaappiin laita asumaan, enkä pyydä siivoamaankaan, joten saavat tulla ajallaan ja me elämme tavallaan. Olohuoneen sohva on pakko pestä kyllä tässä illan päälle tai huomenna Hermannin jäljiltä, mutta se onkin ainoa pakko vessan siivouksen lisäksi.

Niinpä aamupäivällä päätin nauttia tästä ihanasta aurinkoisesta päivästä omalla tavallani. Paistoin pekonia ja munia aamiaiseksi jaksaakseni ihan kunnolla olla metsässä. Ai kun se oli hyvää pitkästä aikaa. Koska alakalut ovat vesikupissa on pakko hakea mössöruokaa, ettei tarvitse pureskelun puutteen oireista kärsiä.

Otin kameran, marjastusvehkeet ja juomaa sekä yhden voileivän mukaan Hermannin eväiden lisäksi ja niin mentiin pientä ja mutkaista tietä näkymättömiin minun vanhoille marjastuspaikoille. ´

Kuinka ollakaan, satuin vilkaisemaan vähän tarkemmin tiepuoleen siellä perillä ollessani ja näin suuria punaisia mättäitä, joihin aurinko helotti lämpimästi. En edes käsinettä muistanut mukaan ottaa kun ryntäsin sinne kamppeineni, eli muovisäkki kannon nokkaan, puhdistusritilä, ämpäri ja poimuri sekä juomapullo mukanani.

Mättäät aivan kuin satukirjojen kuvituksissa! Kamera tietenkin oli unohtunut autoon, enkä sitä millään raskinut lähteä hakemaan vaikka matka ei olisi ollut pitkä. Poimuri toisensa jälkeen täyttyi nopeammin kuin mitä ehdin siivoamaan niitä.

Pysähdyin kuuntelemaan ääntä joka lähestyi jossain ilmassa. En meinannut uskoa silmiäni kun iso ukkometso istahti maahan vain viisi metriä minusta. Koira ei myöskään havainnut tätä juttua vaan hän makasi auton vieressä varjossa varmaankin katsellen jo taivaallisia metsästysmaita unissaan vanhuutensa vuoksi.

Minulla käden liike pysähtyi kerrasta ja istahdin märälle mättäälle ihailemaan tätä kukkoa. Se oli aivan kuin ei muka minusta olisi ollut tietoinen vaan alkoi käyttäytymään kuin omistaisi sen maapläntin. Yskäisin malliksi. Lintu vilkaisi minua vain toisella silmällään ja käänsi komea pyrstönsä suoraan minua kohti pelkäämättä siis yhtään. Ajatuksissani kysyin, olenko vienyt lintujen ruokapaikan huomaamattani, mutta ei siihen vastausta tullut. Kukko vaan terhenteli ja pulputti sitä punaista aivan kuin olisin ollut naaras hänen edessään.

Koko muu luonto oli aivan vaiti. Ei edes tuulen henkäystä käynyt mistään päin istuessani siinä märässä sammalikossa rintsikat päällä, sillä olin paidan ja hattuni heittänyt jo heti tultuani kannon nokkaan. Peppu alkoi tuntua liian märältä, eikä tuosta kukosta johtuvaa kuitenkaan.

Vihelsin varovaisesti, jolloin tietenkin vanha Herman heräsi ja alkoi kuuntelemaan mikä matella on hätätänä. Vilkaisin toisella silmällä koiraa ja toisella kukkoa. Molemmat olivat jäykistyneet aivan kuin patsaat paikoilleen. Sitten nousi Herman pystyyn, nosti etutassun ylös ja hänen silmiinsä tuli saalistavan katse kun hän hetken kuluttua lähti lintua kohti hiipimään kuin kettu.

Minunkin sydämeni lyönnit tihenivät varmaan pitkästi yli sadan, sillä jännitys tiivistyi koiran lähestyessä kukkoa, joka hyvin varovaisesti kääntyi kohti koiraa aivan kuin sanoen; tule vaan, ehdin kyllä tuollaisen vanhuksen edestä ihan mihin tahansa tästä.

Koiran joka lihas vapisi, sillä hänen metsästysvaistonsa varmaan antoi kuvitelman hyvin helposta saaliista vaikka matella ei pyssy mukana ollutkaan. Se hetki oli tosi pitkä katsojan silmissä kun näiden kahden välimatka lyheni ja koira oli jo aivan lähelläni, jolloin metsoon oli enää korkeintaan se viisi metriä matkaa.

Metsokin alkoi ikäänkuin vapisemaan ja tajusin sen virittävän lihaksiansa lentoa varten. Koira loikkasi viimeiset metrit kuola suusta valuen, mutta myöhäistä se oli. Se suuri kanalintu oli jo parin metrin korkeudessa ilmassa ja varmaan nauroi tyhmälle vanhalle koiralle omaa nauruansa. Se ei lentänyt kuin vajaan sadan metrin päähän haapaan suurelle oksalle ja sieltä hän sitten katseli tätä meidän touhua ainakin tunnin ennenkuin siirtyi jonnekin metsän peittoon.

Sellainen jännitys elävä kuva on todellista kokemusta verrattuna johonkin luonto dokumenttiin telkkarista. Meni kauan ennenkuin pääsin pystyyn koko perse märkänä. Se ei kuitenkaan minua haitannut, sillä olin nähnyt jotain hyvin epätavallista.

Jatkoin poimimista poimuri poimurin jälkeen ja lopulla minulla oli 25 litraa puhtaita puolukoita mukanani kun jätin sen paikan housut kuivana ja paita päälläni ajellen erään sedän luo, joka tilasi kesällä muutaman litran puolukoita. Hän nukkui syvää vanhan ihmisen unta, joten jätin hänelle kuistin pöydälle viitisen litraa mukanani olleeseen pahvilaatikkoon. Näin penkillä pussin lasisia tyhjiä säilykepurkkeja muovipussiin pakattuna vietäväksi kierrätykseen niin nappasin sen luonnollisesti mukaani. Täytyy kyllä tästä varkaudesta soittaa viimeistään huomenna ja viedä hyvityksenä omenapuolukkahilloa purkki tai pari sekä pari pulloa vodkalle lantinkia.hi hi.

Mikä ihana olo tällaisen päivän jälkeen. Hellassa tuli lämmittää mökkiä mukavasti ja sain jo pestyä tässä kirjoittamisen välillä ne purkit oikein kuumilla vesillä, jota lämpenee tuossa hellan päällä ihan sivutuotteena. Sähköä ei kulu tähän minun harrastukseeni ja kuntoilun jälkituotteiden käsittelyyn kovin paljon ellen pakasteeseen jotain vie, enkä vie, sillä sinne ei sovi mitään vieläkään. Uusia kuluja tuli kyllä, sillä poimurini särkyi viimeistä mätästä tyhjentäessäni. Taidan vaihtaa takaisin tuohon rautaiseen niin ei mene rikki sekään.