Kotona jälleen itkussa silmin

Kun elämä alkaa kiikastamaan niin sitä vastoinkäymistä tulee aivan urakalla. Tässä siis nämä meidän tämän viikkoiset. Ensin kuoli koira. Sitten ajoi ukkeli ison auton kyljelleen ja tietenkin melkoiset vahingot, eilen hajosi minun kopperosta joko kytkin tai vetoakseli, tänään lainasimme pojan autoa päästäksemme kotiin niin sekin temppuili ja saimme pyydellä apua tuolla matkan varrella käynnistämään sen. Sanoinkin, etten enää uskalla lähteä mihinkään vähään aikaan. Eilen kyllä sanoin, ettei enää puutu muuta kuin mökki palaisi tuhkaksi poissa ollessamme niin koko elämä olisi alkutekijöissään.

Siis me lähdimme ihan innokkain mielin eilen ajelemaan. Ensin veimme auton kopperoni huoltoon ja tietenkin siihen tuli kolme kakkosta, jotka on laitettava kuukauden sisälle ja vietävä uudelleen katsastukseen. Minä jo ajattelin sen katsastajan särkevän koko auton hajalle kun hän haki isompaa ja vahvempaa vasaraa, joilla hakkasi sitten urakalla. Siitä kai se hinta maksetaan.

Ajelimme sitten kaupunkiin shoppailemaan. Ei sieltä paljon jaksettu etsiäkään, mutta minun kopperooni uudet istuimen suojat ja ukkelille sukset ja monot. Olihan siinä jo kerrakseen kun näitä muita ylimääräisiä menoja on tullutkin sitten ihan roppa kaupalla. Jossain vaiheessa meille vaan iski kauhea Hermannin ikävä ja oli pakko päästä pois jonnekin.

Piipahdimme erään hyvän ystävän luona juomassa kupit teetä ja siinä purimme sitä pahaa oloa ja ikävää hetkisen jaksaaksemme ajella pojan perheen luo. Siellä meitä odottikin sitten kaksi pientä miestä. Isompi esitti meille leikin äidin kanssa laulaen; kas tuolla mökin ikkuna.... se oli tosi upea näytös. Sitten olikin käsien pesu urakoinnin jälkeen vuoro saada pikku Liam syliin.

Siinä vaiheessa sydänkipu hellitti ja pehmeni täysin katsellessa tätä ihanaa ihmisen alkua. Hän on kasvanut kovasti näiden lähes kolmen viikon aikana. Ja en ihmettelisi ollenkaan jos tämä poika tulee Nilivaaralaisten näköiseksi tummasilmäiseksi hurmuriksi. Silmissä heijastuu jo melko paljon ruskeaa määrätyssä valossa ja hiukset ovat tummemmat kuin Lucaksella. Oikeastaan ovat punaiset vielä, mutta varmaan tummuvat ajan myötä. Sama sille, joka tapauksessa aivan hurmaava pienokainen. Hän nukkuu jo koko yöt, syö hyvin eikä itke eikä kitise.

Isompi veli oli oppinut myös valtavan paljon näiden viikkojen aikana. Se esitys oli yksi, mutta hän puhuu jo monia kolme sanaisia lauseita. Hän esitteli meille monia synttärilahjojaan ja sitä valtavaa määrää muitakin leikkikaluja mitä hänellä on. Sanoinkin vanhemmille, että nyt sitten tiedän ettei mummolaan osteta yhtään mitään vaan hän saa oppia leikkimään täällä kaikella sillä mitä luonnossa on. Meillä ukin kanssa on aikaa käydä ongella ja metsässä retkellä ja tehdä sellaista mihin ei leikkikaluja tarvita. Onhan sellaistakin aikaa lapsella oltava minun mielestäni ihan jo mielikuvituksen virikkeeksi.

Raskainta oli kuitenkin se, että siellä oli nyt kaksi koiraa. Joista toinen melko pieni ja tosi suloinen pentu. Teki aivan selkäpiitä myöten kipeää kun molemmat koirat halusivat kyhnätä meidän vieressä ja sylissä vuorotellen. Emme siihen kumpikaan kyenneet kun tuli niin kauhea ikävä Hermannia. Onneksi miniä ymmärsi sen ja saimme nukkua huoneen ovi kiinni ettei koirista kumpikaan päässyt meidän sänkyyn tai edes yrittämään siihen.

Nukuimme ihmeen hyvin siihen saakka kun Lucas aloitti aamutoimet. Odotimme hänen tulevan herättämään meidät, mutta kai äiti kielteli että saisimme nukkua pitkään. Olimme vielä aamupäivän lasten kanssa niin miniä pääsi asioille ja Janne pääsi nukkumaan tultuaan yötyöstä yhdeksän aikoihin. Sitten lähdimme kotiin, sillä emme enää kumpikaan jaksaneet olla itkemättä ja mikä sen parempi paikka on itkeä kuin oma koti.

Näin jäi koko perheen yhteinen iltapäivä ja valtavan herkullinen suunniteltu illallinen ja sen jälkeen vielä parin tunnin karaoketanssit. Ei nyt tanssita eikä laulata. Myös se oman ison perheen kanssa seurustelu tuntui täysin ylivoimaiselta. On kyllä ihanaa kun lapset ymmärtävät surumme ja ikävämme kuin myöskin tämän väistymisen välttämättömyyden.

Ensimmäisen kerran tänne kotiin ajellessa en tuntenut pienintäkään iloa kauniista maisemasta, en jaksanut iloita näistä vain muutamasta kilometristä. Sillä jokainen täällä eletty onnellinen päivä on eletty yhdessä Hermannin kanssa. Ihan tuntui tullessa siltä, että tänään olisin ihan valmis myymään koko paikan ja muuttamaan jonnekin pieneen yksiöön tai kaksioon kauas täältä. Tuntuu kuin kaikki onni elämästä olisi kadonnut. Onneksi on ne pienen pienet lapsenlapset, heistä saan iloa ja voimaa kestää tämän vaiheen yli ja ehkäpä ukkelin kanssa kahden viipotellessa tuolla hiihtämässä tekee oman osansa aikanaan kun vain pakkanen vähän lauhtuisi. Hämärän tullen silmä kostuu enemmän.

Neljäs vuorokausi

Eilinen päivä meni jo paljon paremmin, enkä tarvinnut itkeä tuntikausia. Varmaan se tuhkaamisen päätös ja Hermannin kropan vienti olivat hyvä juttu. En tosin mihinkään kyennyt keskittymään ja lepäilinkin lähes koko päivän. Nyt tuntuu kroppa jo hieman kevyemmältä ja se sementin oloinen jäykkyys on vähentynyt huomattavasti.

Näin jälleen unta Hermannista. Olimme retkellä tuolla suuren vaaran päällä. Aurinko lämmitti aivan valtavan suuria puolukkamättäitä. Istuin kannon nokassa ja Herman tuli siihen viereen makaamaan ja odottamaan omaa osuuttaan eväistä, joita aloimme syömään. Hän alkoi puhumaan ihan kuin ihminen minulle. Hän sanoi, ettei minun oikeastaan tarvitse poimia näin paljon marjoja, riittää kun poimin vain itselle ja käyn hänen kanssaan nauttimassa luonnossa. Silloin tajusin hänen kuolleen, sillä eiväthän koirat puhu. Heräsin ja kyyneleet valuivat tyynylle.

Juuri eilen autossa puhuin Jormalle, että minulle tulee olemaan kaikkein vaikeinta lähteä marjametsään ilman kaveria. Kai unessa oli suuri totuus, sillä en todellakaan tarvitse poimia niin paljon marjoja kuin mitä olen tehnyt nyt vuosien ajan saatuani selän parempaan kuntoon. Aamulla miettiessäni tätä unta tarkemmin täytti mieleni suuri rauha. Uskon hänen puhuvan minulle sieltä koirien taivaasta milloin unessa milloin ihan muuten vain. Olimmehan sellainen pari, joka ymmärsi toinen toistansa ja minä ainakin uskoin pystyväni puhumaan hänen kanssaan jo aivan siitä kun hän oli pentu. Tosin se puhe oli toisella aaltopituudella verrattuna tähän öiseen uneen ja siinä kuulemaani puheeseen.

Kauhukseni huomasin etten ole säästänyt yhtään valokuvaa tähän uudelle koneelle Hermannista! Eräs ystävä pyysi lähettämään hänelle muistoksi kuvan, mutta nyt saan etsiä levykkeiltä niitä löytääkseni kuvia. Olen kyllä hänestä paljon kuvia ottanut ja niitä varmasti löytyy, mutta en ole vielä siihen urakkaan valmis.

Tänään lähdemme eka kertaa kyläilemään ja ollaan ehkä parikin yötä poissa kotoa. On ensin auton kopperoni katsastus ja sieltä mennään ensin tyttären luo, käydään illalla ulkona syömässä ja ollaan hänen luonaan yötä. Huomenna käydään vähän shoppailemassa ja sitten mennään pojan luo illalliselle. Jos sitten jaksamme lähteä pariksi tunniksi karaoketansseihin niin tehdään vielä sekin ja joko ajellaan kotiin tai jäädään pojan luo yöksi. Voitaisiin sitten tulla sunnuntaina Lucaksen kanssa kotiin ja hän voisi olla täällä pari päivää. Tosin minusta ei ole laulajaksi tällä kertaa. Kokeilin yhtenä iltana tässä kotona ja kaikki se kaipuu joka lauluista nousee saa minut ulisemaan, eikä sitä ulinaa viitsi koko kansalle näyttää.

Kremeeraukseen vienti

Eilen päädyimme Hermannin kremeeraukseen kun viimeinkin tajusin mitä kautta sellainen löytyy. En vaan silloin eka hädässä löytänyt puhelinnumeroa. Eilen soitin eläinlääkärin vastaanotolle ja se asia oli selvitetty parissa minuutissa. Tänä aamuna aikaisin lähdimme viemään kaverin sinne ja saamme hänet sitten tuhkattuna parin viikon kuluttua takaisin.

Sen päätöksen ja tämän aamuisen reissun jälkeen on olo ollut hieman selkeämpi. Tosin olen edelleen kauhean väsynyt ja sydämen seutu on raskas. Vielä aamulla piti itkeä kovastikin kun hänet paketoitiin annettujen ohjeiden mukaan kahden muovisäkin sisään ja kannettiin ensin autoon ja sieltä sellaiseen varastoon ja isoon pakastearkkuun odottamaan kuljetusta.

Mietimme ja päädyimme siihen, että tuhkasta osa laitetaan tähän pihalle, siihen kivi ja kukkasia ja loppu tuhka sitten aikanaan meidän hautoihin puoliksi, ellemme tule ajan kanssa toisiin ajatuksiin.

On ollut kyllä valtavasti lohduttajia ja kuinka moni onkaan kertonut omasta ikävästään ja surustaan silloin aikanaan. Meillä on puhelin ollut kuumana kaiket illat. Samoin on tullut aivan valtava määrä sähköpostia. Kiitos kaikesta kaikille.

Hyvin moni on sanonut, ottakaa uusi koira. 'Emme halua edes ajatella sitä minkäänlaisena vaihtoehtona ainakaan vielä. Aamulla ajellessa puhuttiin ja sovittiin, että jos elämä tuntuu aivan liian tyhjältä vielä vuoden parin kuluttua niin sitten otetaan asia mietintämyssyyn.

Nyt olemme vapaat liikkumaan oikeastaan mihin vain. Ei ole kylätelty vuosikymmeneen kunnolla kun ei Hermannia voinut ottaa mukaan ihan mihin vain. Tuo viime kesän campermatka oli kyllä upea ja tuntuu hyvältä kun hän ehti yhden kesän meidän kanssa matkustamaan ja hän suorastaan nautti siinä asumisesta ja matkustamisesta. Suuri osa matkoista on tehty vuorotellen.

On siis aika alkaa katselemaan tätä asiaa myönteisistä puolista ja jotainhan tähän elämään on keksittävä, ettemme jää kahdestaan tähän köpöttämään kun ei ole sitä terapeuttia sovittelemaan jos sattuisi riitoihin ratkeamaan. Hermanhan tuli heti katsomaan jos toinen meistä kohotti vähänkin ääntänsä ja hänen takiaan oli riidat selvitettävä nopeasti, hän kun ei asettunut kummankaan puolelle viisaudessaan.

Minulla on koko viikko aivan kuin sumun seassa, päivät ja tapahtumat ovat ihan sekaisin, enkä edes muista mitä kaikkea ja kenen kanssa olen puhunut puhelimessa. Emme jaksaneet ottaa lapsenlasta tähän vielä tänään. Mennään sen sijaan heille kylään ja ehkäpä ihan yöksikin huomenna samalla kun käydään tuo minun auton koppero katsastamassa.

Hermannin ruokakupit laitettiin talteen ja pois näkyviltä, sillä vielä eilenkin laitoin hänelle vettä kuppiin ennenkuin totuus iski päin kasvoja. Ruokaa jäi, mutta närhille se kelpaa oikein hyvin ruuaksi. Syksyllä kuivattamani maksat ja keuhkot menevät kyllä lahjoina tuttavien koirille kylätellessä tai kun joku käy täällä koiran kanssa kylässä.

En tiedä milloin tästä voi tulla normaaliksi, milloin tämä kauhea ikävä hellittää ja milloin voin katsella hänen valokuvia itkemättä. En raskinut ottaa pois kuvaa tästä blogistanikaan, vaan se saa olla siinä. Lisäsin kyllä kuolinpäivän siihen kuvatekstiin. Jospa tämä vähitellen hellittäisi.

Päätös

Ukkelini oli valvonut aamuyön taistellen hautauksen kanssa Hermannin suhteen. Hän tuli siihen tulnokseen, että voimme krematoida hänet jos se on mahdollista. Se helpotti minun oloani kauheasti. Saamme tuhkauurnan kotiin ja siitä voimme osan laittaa tänne maahan, siihen muistokiven ja loput jaetaan meidän molempien hautaan sitten ajallaan. Tämä päätös tuntuu hyvältä.

Koiran kuolemasta kaksi päivää

Aika tuntuu seisahtuneen, vaikka tosi asiassa jo kaksi yötä olemme selviytyneet päivien lisäksi. Aamulla päätimme kysellä kremeerausta pieneläinklinikalta. Ei meistä olisi haudan kaivajaa tähän kiviseen maahan edes sitten kun routa sulaa. Ja saisimme Hermannin säädyllisesti pois tuolta pakasteesta. Ukkelille on tosi raskasta mennä hakemaan liiteristä puita ja kulkea ohi sen pakastearkun. Odotan siis kellon tulevan kahdeksaan, jolloin voin alkaa soittelemaan tämän asian puitteissa. Yritän tässä kirjoittamalla koota itseäni tehtävään.

Eilen lueskelin netistä sivuja, joissa kerrottiin kokemuksista koiran kuollessa. En siis ole mikään poikkeus suruni kanssa, vaan tämä on ihan totisinta totta niin monelle muullekin. Se mikä minua lähes kauhistutti lukiessani joidenkin ihmisten monivuotisesta surusta. En kestäisi surra vuodesta toiseen. Mieleeni tuli väistämättä ajatus siitä, että silloin lienee kysymys jo jostain muusta. Kuten se, että aikaisemmat surut on pistetty nutun alle ja koiran kuoleman jälkeen sieltä pongahtaneet pinnalle. Varmaankin ammattilaisen apu on jo silloin tarpeen.

Sen uskon kyllä, että ikävä voi kestää koko elämän ajan, sillä mikään ei voit täyttää rakkaan koiran paikkaa. Kuten eräs ystävä lohdutteli eilen niin kauniisti ja toivoi meidän hankkivan mahdollisimman pian uuden koiran, mutta ei Hermannin sijalle, sillä sitä paikkaa ei mikään toinen koira voi täyttää. Me olemme kylläkin päättäneet olla hankkimatta uutta koiraa. Pojalla on koira, jota voimme silloin tällöin lainata ja se saa riittää. Nyt on tyttärelläkin poikakaveri ja hänellä on koira niin emme ihan ilman koiran läsnäoloa jää.

Ihmeekseni säilyin ilman kyyneleitä herätessäni aamulla, sillä näin niin kaunista unta. Olimme Hermannin kanssa metsässä marjastamassa ja hän makasi marjaämpärin vierellä aivan saman näköisenä kuin viimeisenä yönä vierelläni. Aloimme syömään siinä unessa eväitä ja hänen kanssaan jaoimme voileipää kun heräsin.

Jospa koirien taivas onkin aivan yhtä lähellä kuin ihmisten taivas ja he voivat vierailla täällä lähellämme vaikka unien kautta tai muuten rakkauden energioina. Ainakin minulle tästä unesta tuli hyvä ja lämmin olo. Nyt on pakko elää tätä hetkeä tässä ja nyt antaen aikaa surulle sen minkä se tarvitsee.

Eka yö selvittiin hengissä

Aamulla heräsin aikaisin. Noustuani ylös ja saatuani vähän vaatteita päälleni menin silittämään kaveria kuistille. Selvisin siitä ilman itkua ihan ihmeekseni. Aamupala ei kyllä maistunut ja vain ihan väkisin sain syötyä muutaman suupalan. Luin postit ja vastailin joillekin. Ihmeen moni on lähettänyt suruvalitteluja ja ovat kanssamme surua jakamassa.

En kuitenkaan kyennyt alkamaan mitään hommaa tekemään. Oli kerääntynyt monta pakollista puhelua soitettavakseni. Sain ne kaikki soitettua. Vaikein puhelu oli Agrialle koiran vakuutuksen irtisanomisesta. Sillä jouduin ottamaan Hermannin kansion ja siinä kannessa on hänen suuri kuva silloin pentuna otettu, jolloin hänellä oli vielä kauhean pitkät ja kauniit silmäripset. En kestänyt katsella sitä kuvaa itkemättä. Viimein kuitenkin sain senkin puhelun soitettua ja laitettua hänen passinsa ja sen kansion takaisin hyllyyn. Vielä olisi soitettava eläinlääkärille tapahtuneesta, että sielläkin voidaan siirtää hänen paperit arkistoon, eikä tarvitse enää varata aikaa vuotuiseen rokotukseen. Sitä puhelua en ole kyennyt vielä soittamaan.

Koko kroppa tuntuu edelleen kuin sementillä täytetyltä. Rinnassa on iso möhkäle ja odottaa vaan itkun purskahduksia. Niinpä menin sänkyyn katsoakseni vähän telkkaria. En kuitenkaan siihen kykene keskittymään. Enkä enää osannut myöskään nukkua, vaikka sitä univelkaakin on vielä melko monet tunnit.

Tullessani alakertaa näin ovessa roikkuvan Hermannin kuvan ja silloin purskahdin itkuun. Meillähän on myös hänen kuvansa pihalle tullessa. Kai ne on yritettävä ottaa pois ja tallettaa kansion välissä vielä jonkun aikaa ainakin.

En jaksanut lähteä ukkelin mukaan kun hän kantoi Hermannin ulkorakennuksessa olevaan pakastearkkuun. Siellä hän nyt pötköttää ja saan käydä silittämässä silloin kun tuntuu siltä. Suunnittelimme jo alkaa polttamaan haudan paikkaa sulattaaksemme roudan, jolloin voisimme kaivaa sen haudan itse. Mutta totesin sen liian suureksi urakaksi, joka pitäisi kyllä yhdessä päivässä tehdä ettei jäätyisi uudelleen. Jotenkin tuntuu, etten sitä urakkaa suo ukkelin tehtäväksi, se olisi liian raskas ja kestäisikö hänen sydämensä sitä hommaa. Niinpä odotamme nyt kevääseen kun routa sulaa.

Menin takaisin sänkyyn ja hetken olin syvässä rentoutuksessa kun havahduin siihen, että käteni etsi Hermannin päätä silitettäväkseni. Tunne oli niin vahva, että se tuntui niin todelta kuin se toissa öinen hänen vieressäni olo olisi ollut totta. Annoin itselleni luvan olla siinä ja uskoa hänen olevan siinä vieressäni muutaman minuutin ajan. Sitten tuli itku ja todellisuus eteen.

En varmaan koskaan unohda sitä viimeistä katsetta kun hän makasi siinä vierelläni pää tassujen päällä oikein litteänä ja hän katsoi minua suoraan silmiin kauan. Silitin häntä siinä ja kysyin onko hänellä tuskia. Ei kovin paljon oli se vastaus minkä sain. Silmissä oli onnellisen koiran katse ja välillä hän napsutteli suutansa aivan kuin olisi jotain hyvää saanut maistella. Tosiasiassahan hän ei enää kotona syönyt muuta kuin hyvin pienen maksapalan ja joi kyllä vettä reilusti, mutta pissan pisaraakaan ei munuaiset enää jaksaneet tuottaa.

Olen tässä miettinyt poistaisinko blogistani hänen valokuvansa, mutta se tuntuu jotenkin väärältä. On minun opittava näkemään hänen kuvansa itkemättä ja siihen saa mennä se aika kuin on tarpeellista. Ukkelin kanssa puhuttiin pitkään kaikenlaista ja esitin haluavani Hermannista hyvän valokuvan makuuhuoneen seinälle. Hän ei siihen suostu vielä, sanoi sen vaan koko ajan muistuttavan ja hän haluaa nyt mennä eteenpäin mahdollisimman pian. Ehkäpä saan sen kuvan sitten joskus. Ólihan hän meidän perheen tärkein jäsen tässä kotona.

Ukkeli on hakenut minulle sukset tuohon kuistille ja lähti juuri äsken ajamaan lumikelkalla rataa missä voin hiihtää. Tuntuu vaan vielä aivan mahdottomuudelta lähteä yksin hiihtämään. Herman juoksi vielä viime talvena hyvin usein mukanani hiihtäessäni ellen tehnyt kovin pitkää hiihtoretkeä, jolloin hän sai jäädä kotiin eläkeläisenä. Kai minun on kuitenkin pakko alkaa ajattelemaan itseäni ja omia fyysisiä tarpeita. Eli on syötävä ja liikuttava.

Olisi lounaan aika, mutta ei ole nälkä. Jos yrittäisin vaikka banaanin saada menemään alas, sillä jotain on pakko syödä joka tapauksessa. -- Ei nyt tuli naapuri jakamaan suruamme, joten on kai pistettävä kahvia tippumaan ennenkuin alan itkeä vollottamaan.

Suru on aivan kauheaa!

Koko päivä on mennyt klo 11 jälkeen itkussa silmin. En osaa tehdä mitään järkevää. Laitoin laskut maksuun ja huomasin kirjoittaneeni niihin väärän maksuvuodenkin, onneksi huomasin juuri viime hetkessä ja ehdin korjata. Olisin pian ihmetellyt kovasti muistutuksia availlessani. Välillä olen käynyt silittämässä Hermannia, joka pötköttää sinivalkoisen pussilakanan sisässä kuistilla. Joka kerta palaan kauhean volinan kanssa sisälle, sillä ei hän ala hengittämään vaikka kuinka toivoisin ja rukoilisin.

Emme saa häntä myöskään hautaan ennenkuin routa sulaa. Kävimme kyllä katsomassa jo paikan mihin hän saa viimeisen leposijansa ja kyselimme kaivinkonetta kaivamaan, mutta turhaan. Mansikkamaan poistan joka tapauksessa kun se ei hirvien vuoksi tuota yhtään mitään muuta kuin työtä. Siinä on pehmoinen maa ja vähemmän kivikkoa. Siihen kaivamme keväällä haudan ja hautaamme parhaan ystävämme. Sen kummun koristan kaikkein kauneimmilla kukkasilla niin kauan kuin pienikin muisto hänestä elää ja jaksan kummulle kukkaset hoitaa jotenkin.

Hädissäni aloin jo etsimään eläinkrematoria voidakseni polttaa ystävämme ja pitää tuhkauurnan mukanamme missä sitten elämmekin tulevaisuudessa. Se kai olisi jo vähän liian lapsellista, toki se ei ole outoa jossain kulttuurissa edes ihmisten suhteen.

Päätimme säilyttää hänet hänen omaa ruokaa varten hankitussa pakasteessa kevääseen. Saan käydä silittämässä vielä niin usein kuin tuntuu siltä. Ja se tuntuu ainakin tänään olevan ainoa lohtu. Ukkeli vei jo sinne talletetut luut ja ruuat ketuille syötiksi ja kunhan tästä pahimmasta selviydymme viemme sitten yhdessä Hermannin sinne pakasteeseen.

Kuulin tässä kesken kaiken ukkelin ajaneen autonsa kyljelleen! Hän oli unohtanut shokissa laittaa nelivedon päälle ja näin kävi. Onneksi hänelle ei käynyt kuinkaan, eikä ollut muita autoja mukana. Auto on viety jo korjaamolle ja hän sai jonkun tuttavan käyttämään ostoksilla ja tuomaan kotiin. Olikohan tässäkin suojelus mukana, ettei ehtinyt ajaa ihmisten ilmoille tuossa shokissa, jolloin ehkä olisi käynyt pahemmin.

On tosi surkeaa istua tässä päivän jo hämärtyessä illaksi. Olisi ollut kivempaa lähteä Hermannin kanssa hämäräkävelylle. Se aika on nyt ohitse. Ei hän enää innokkaana heiluta häntää kun alan laittamaan vaatteita päälleni, eikä nuolaise poskesta hellästi kuten vielä eilen teki. Minulla on mennyt pari tuntia tätä kirjoittaessani, sillä välillä en näe yhtään mitään kun vesi vaan valuu silmistäni ja ikävä puristaa rintaani.

Istuimme ja itkimme yhdessä ikävää ja tapahtunutta ennenkuin ukkeli lähti kauppaan. Kyllä kaikki meni kuitenkin parhain päin. Tosihan on se, että Herman oli jo vanha koira ja vaivoja hänellä oli jo kauan. Eli olimme jo alkaneet suostua tähän hänen pois menoonsa aikaa sitten, mutta silti tämä on kovaa. Hän sai kuolla kotona ilman suuria tuskia, hän on nukahtanut, sillä silmät on kiinni ja suukin ihan kuin hän vain nukkuisi. Hän sai haistella eilen oman reviirinsä, mutta ei enää jaksanutkaan pissailla merkkejä mihinkään. Sen tajusin yöllä hänen maatessaan vierelläni sen jälkeen kun hän ei jaksanut tulla tuolta alhaalta vaan oli jäänyt makaamaan tielle käydessään tarkastamassa vielä reviiriään ja ukkeli haki hänet autolla ja kantoi sisälle. Lumikokkareita ei itse jaksanut saada pois jaloista ja siksi oli sinne tielle jäänyt odottamaan. Kun ne olivat poissa, jaksoi hän itse tulla viereeni yläkerran sänkyyn. Odotin aamulla hänen nousevan ylös jolloin voisin tarkistaa asian pissasta ennenkuin soitan eläinlääkärille. Hermanhan oli tullut kipeäksi perjantaina, oksennellut ja hänellä oli kuumetta ja vatsa turvoksissa. Hän oli saanut öljyä ja lauantaina hän oli kakannut ihan kunnolla, jolloin uskottiin hänen siitä toipuvan kun muutenkin oli kuin eri koira. Eilen olivat ihmetelleet kun pissa on niin tummaa ja sitä tulee vähän verrattuna juomisen määrään, mutta muuten hän oli pirteä ja iloinen. Ellemme olisi olleet reissulla, olisimme varmaankin hakeneet kaiken mahdollisen avun ja näin hän olisi saanut kärsiä ihan joutavia paljon enemmän ja ehkä kauemmin kuin nyt. Mikä parasta, ehdimme hakea hänet kotiin ja saada olla hänen kanssaan sen sijaan että tänä aamuna olisimme saaneet hakea kuolleen koiran hoidosta. Tai jos meidän kotimies ei olisikaan sairastunut ja tämä olisi tapahtunut hänen täällä asuessaan niin hänelle olisi jäänyt ikuinen trauma kun koira kuolee meidän palatessa. Ei, vaikka suru on kamalaakin kamalampi niin silti pohjalla on pienen pieni ilo ja lohtu siitä, ettei hänen tarvinnut kärsiä kauan.

Eka sanoikseni sanoin ukkelille, ettei meille sitten enää uutta koiraa hankita. Kyllä hän on ihan samaa mieltä. Saadaan me lainata pojan koiraa silloin tällöin ja se saa riittää. Onneksi meillä on lapsenlapsia ja varmaan tämä suru helpottuu kunhan Lucas tulee meidän ratoksi jo parin päivän päästä. Ei ole sitten aikaa niin paljon tähän itkemiseen, ainakaan päivisin. Ja onneksi minä olen yleensä sellainen, että itken kuin vesiputous heti kuoleman tapauksen jälkeen ja se suru menee menojaan veden mukana, toivon sen olevan myös Hermannin kuoleman jälkeen niin. Ei kyllä vielä tunnu veden pulasta tietoakaan olevan.

Vihdoinkin kotona

Saavuimme eilen illalla myöhään kotiin. Matka meni ihmeen hyvin pituudesta huolimatta. Ensin aamusta kyllä minun päreet meinasivat palaa poroiksi kun tilaamamme taksikuski lähti viemään meitä kentälle sellaista vauhtia, että mummon tukka pyöri päässä siitä huumasta. Käskin hänen hiljentää pariin kertaan vauhtia, mutta se meni kuin vesi hanhen niskaan. Kuskilla oli kiire nääs.

Joka tapauksessa hengissä säilyin vaikka sydän kurkussa välillä olikin. Phuketin kentällä sujui lähtövalmistelut hyvin reippaassa tahdissa, eikä sitä joutoaikaa jäänyt kuin muutama minuutti kun jo kuulutettiin koneeseen. Se alkumatkahan menee nopeasti kun tarjotaan aamiaista ja luin siinä lomalla aloittamani kirjankin loppuun ennenkuin tein itselleni teltan ja nukuin pari tuntia.


Teltan teen siitä pienestä filtistä laittamalla toisen pään pöytälevyn taakse kiinni ja toisen pään filtistä vedän oman pään yli. Itse jään aivan kuin teltan sisään ja saan kuorsata ihan rauhassa. Näin tein eilenkin ja nukuin pari tuntia oikein hyvin, sillä olin väsynyt valvottuani edellisen yön matkapelon vaivaamana.


NYT TULI MUUTOS KIRJOITUKSEEN. HERMAN KUOLI ÄSKEN!!!! Olen shokissa enkä voi jatkaa kirjoittamista. On ajateltava kuinka hänet saadaan hautaan jne. Kyyneleet valuvat poskille. Mutta oli tosi hyvä, etten antanut periksi eilen hänen kotiin hänen hakemistaan illalla niin hän sai kuolla kotona kukkakomerossa viileässä oltuaan meidän vieressä ensin usean tunnin ajan.

Viikko siinä vierähti......

Näin on kulunut eka viikko täällä Phuketissa. Lämmintä on riittänyt ja viime päivinä jo on totuttukin tähän lämpöön, vaikkakin se on nousemassa jo yli 35 asteenkin varjossa parhaillaan. Eka päivät kyllä etsitti varjoa, eikä rannalla olo kovin moni tuntiseksi ehtinyt, eikä sieltä kävellen hotellillekaan jaksettu vaan tuk tuk tai taksi sai tuoda.

Ruoka täällä on tosi hyvää ja lähes ilmaista kun vaan uskaltautuu syömään paikkakuntalaisten suosimissa paikoissa. Ei oikein kannata edes ajatella itse laittaa kun valmista on mistä valita varmaan siihen samaan hintaan, eikä tule syötyä liian suuria annoksiakaan sillä tavalla.

Hedelmät ovat muuhun ruokaan verrattuna vähän kalliita, mutta ah mikä valikoima todellakin eksoottisia herkkuja. Samoin myös jäisiä hedelmäjuomia on valita lähes kaikkialla.

Kuntoakin on kohotettu kävellen ja uiden. Tosin aikaisin aamulla täytyy lähteä jo ennen auringon nousua. Pari päivää on kyllä jo jakseltu kävellä takaisin rannalta se reilu pari km. Ukkeli on kävellyt myös rantaa edestakaisin, minä mieluummin uin pitemmästi.

Tapasimme tänään altaalla kivaa suomalaista väkeä ja ollaan nyt menossa heidän kanssaan syömään johonkin lähiravintolaan. Samalla saan sitä savonkielen harjoitusta.

Tulimme siis tänään takaisin tähän eka hotelliin oltuamme evakossa Karoonin puolella viisi yötä. Ihan kiva oli sielläkin muuten asua, mutta ei ollut uima-allasta ja sitä kaipasin iltapäivisin rannalla olon jälkeen.

On myös jännää kun sain lainata heidän konetta niin on helpompaa kirjoittaa kun on kaikki kirjaimet. En ala tällä kertaa kertomaan enempää miten kaunista täällä on. Löytyyhän netissä tuhansia sivuja kertomuksia, mutta toki oman matkakertomuksen kirjoitan heti kun siihen vaan saan riittävästi rauhallista aikaa ja ehkäpä koneen lainaan.

Tosin en kaipaa vielä kotiin enkä edes lapsenlapsia ole vielä ehtinyt ikävöimään kyyneliin saakka, saatikka meidän koiraakaan. Useimmiten itku on työnä viikon jälkeen. Kai tämä lämpö on sekoittanut pääni ajoittain ainakin. hi hi.

Muutosta

Sain aamulla jo varhain puhelinsoiton ja kotimies ilmoitti sairastuneensa. Kyllä se kirpaisee, sillä Herman pitää nyt viedä koirahotelliin tänään. Onneksi sellaisia paikkoja on ja varmaankin hän oppii oloihinsa tyytymään parissa kolmessa päivässä. Mökin lämmitys on nyt jätettävä sähköllä toimimaan ja suostua vaan maksamaan sitten se lasku aikanaan.

Hirvittää hieman, sillä sähkön hinta on kivunnut aivan tähtitieteellisiin summiin. Eikä meilläkään tämän kerran ole kiinteä hinta, vaan on suostuttava maksamaan mitä määrätään milloinkin. Jätämme vain peruslämmön päälle. Kukkasia on vain tässä minun työpöydälläni ja nekin saavat nyt levätä kuumuudesta, joka hehkuu elementistä. Toivottavasti eivät kuitenkaan palele ja siksi nostankin ne tähän työpöydälle etteivät ihan ikkunassa ole kiinni.

Ohjelma muuttui tämän päivän osalta melkoisesti. Olinhan varautunut lähtemään ostoksille hankkimaan kahden viikon eväät kotimiestä varten. Nyt sitä hommaa ei ole, mutta onkin tyhjennettävä jääkaappia ja ruokakomeroa, ettei sinne jää mitään mätänemään ja homehtumaan. En tiedä kumpi on helpompaa, sillä tämä on eka kerta kymmeneen vuoteen tehdä näin.

Nyt on vihdoinkin jouluverhotkin vaihdettu tavallisiin ja joulu riisuttu lähes 100% pois. Hyasintitkin ovat kukkineet valmiiksi, joten voin leikata kukkavarret, lannoittaa ne ja jättää ruukkuun kunnes keväällä routa on sulanut niin kaivan ne kukkapenkkiin.
Matkakuume on laskenut aikaa sitten miinuksen puolelle. Pikkupojan täällä olo sen teki. Laukku on kyllä valmiina, mutta ehkäpä pakkaamme kaiken vielä kerran uusiksi ja otamme vain yhden suuren laukun kahden sijaan. Noista kahdesta vanhanaikaisesta matkalaukusta kun tulee painoa jo lähes puolet toisen luvallisesta määrästä niin sen kymmenen kilon takia tuntuu turhalta vetää kahta laukkua perässä kun yhteen kevyempään kerran kaikki sopii ihan reilusti.

Kirjasarjasta, jota olen lukenut on vielä satakunta sivua jäljellä sillä eilen nukuin ilman lukemista. Lähdenkin tästä hetkeksi lukemaan ja pötköttämään. Sitten käyn läpi eilen tekemääni listaa muistettavista ja yritän tehdä ne loput hommat samalla kun laitan ruokaa. Se on tänään aivan auttamattomasti pyttipannua kaikista löytämistäni tähteistä ja kasviksia pakkasesta sen lopun.

Onko vauvaa ihanampaa olemassakaan!

Eilen viimeinkin sain pitää sylissäni tätä kahdeksatta maailman ihmettä eli toista lastenlastani Liamia. Veimme ison veljen, Lucaksen kotiin hänen kaksi vuorokautta kestäneeltä mummolareissultaan. Nyt tunnen olevani ihan oikeasti kahden mussukan mummi. On se vaan jännää miten rinnoissa alkaa aivan kuin kiristelemään kun saa tuollaista pientä vauvaa pitää sylissä. Kai olen herkkä..

Ihmeen nauttimisesta ajelimme karaoketansseihin. Siellä oli oikein kivaa. Sain sekä laulaa että tanssia. Viimeinkin alkaa ääni olla lähes normaali sen syksyisen yskän jälkeen. Toki vieläkin on matkaa ihan puhtaisiin ääniin, jos niitä enää koskaan tuleekaan. Joka tapauksessa laulaminen on kivaa. Tapasimme myös eka kertaa erään meidän entisen työntekijän ja oli kiva vaihtaa ajatuksia yli 15 vuoden jälkeen.

Ajelimme sitten illan päälle kotiin, sillä lähdimme kotimatkalle nautittuamme yli neljä tuntia sitä menoa. Koirahan oli mukana ja vahti autossa. Pelkäsimme hänen paleltuvan autoon, sillä eihän autoa voi tyhjäkäyttää niin kauan, että se lämpenisi. Ihan hyvä valinta olikin lähteä ajoissa kotiin, sillä tulihan siinä ihan riittävästi liikuntaa ja oli kuitenkin yli puolen yön ennenkuin pääsimme kaivautumaan omaan sänkyyn.

Tänään onkin sitten lepopäivä kaiken kovan rasituksen jälkeen. Ulkona paukkuu pakkanen. Yöllä ajellessa mittari näytti -28-30, mutta täällä oli vain - 25.6. Hui, on sekin kylmää. Herman ei ole elämänsä aikana tarvinnut kokea näin kylmää ja hänelle tuottaa hieman vaikeuksia saada riittävästi liikuntaa tehdäkseen kunnon jätökset. Näkee kuinka tassuja alkaa paleltamaan nopeasti ja hän haluaa lämpimään vanhoilla päivillään ihmetellen talvea varmaankin, jos koira osaa ihmetellä.

Ukkeli aikoo kyllä pakkasesta huolimatta lähteä savustamaan kirjolohia ja pari rautua. Ne kalat siis eivät olleet mitään nieriöitä vaan rautuja, joita tapaninpäivänä ongittiin. Kiitos eräälle tarkkasilmäiselle lukijalle tiedosta. Eilen jäi kaksi perunaa ukkelia varten, joten en tarvitse tehdä muuta kuin kiehauttaa tai käyttää mikrossa kasviksia lisukkeeksi.

Laukku alkaa olla pakattu vaatteiden suhteen, mutta vielä jotain pientä sieltä puuttuu, kuten lääkeet ja peseytymistarpeet. Gabinlaukussa on jo vaihtovaatteet ja crocsit. Vaihdan ne koneessa sitten kun on sopiva aika ja lämmintä riittävästi. Minunhan on aivan turhaa yrittääkään mitään tavallisia kenkiä jalkaan pitkän lentomatkan jälkeen. Jalat ovat aina turvoksissa. Enkä enää sitä virhettä tee, että laitan jalkaan lentosukat. Sain niistä kauhean kivun viikkokausiksi polvitaipeeseen yhdellä ja ainoalla reissulla ne jalassa. Crocsit ovat riittävän leveät ja isot turvonneisiinkin jalkoihin ja ne eivät myöskään hiota kuten umpinaiset kengät.

Olen tässä miettinyt uskallanko käyttää nukahtamislääkettä matkalla. Nimittäin edellisellä reissulla nukahdin kyllä hyvin, mutta herättyäni oli niin kauhea olo että luulin kuolevani. Olin kompuroinut kyllä vessaan, mutta sinne jäin kun en jaksanut nousta mihinkään. Viimein poika tuli auttamaan kun alkoi ihmetellä mihin äiti katosi. Pääsin vessasta ulos hänen avustamanaan ja oli pakko jäädä siihen pienelle sohvalle keräämään voimia ja saamaan happea vielä hetkeksi. Hyvin hämärästi muistan jotain pientä siitä vessareissusta. Tuli sellainen äkillinen verenpaineen lasku tämän GBP leikkauksen seurauksena. Tämä sama voi uusiutua usein lentomatkoilla. Nyt tiedän pyytää saada ylimääräistä happea tai ellen itse kykene pyytämään niin ukkeli voi pyytää lentoemäntää asentamaan naamarin naamalleni joksikin aikaa. Se tunne on kauhea.

Nyt on lämmitys koemielessä sähköllä, sillä en saa rauhaa ennenkuin se on kunnolla kokeiltu tässä kovassa pakkasessa. En halua jättää sitä epävarmuuden varaan kotimiehelle, sillä hän ei osaa eikä ehdi oppia puilla lämmityksen taitoa yhdellä lämmityskerralla. Ellei sähkövaraaja jaksa antaa riittävää lämpöä, ehdimme ostaa pari sähköelementtiä huomenna varalle. Se on suurin huoleni enää ennen lähtöä.

Kävimme eilen tutustumassa myös koirahotelliin. Se on oikein hyvä vaihtoehto jos kotimiehelle sattuu jotain tai ellei hän jaksa olla täällä koko aikaa niin voi viedä Hermannin sinne. Oli oikein siistiä, lämmintä ja onhan siellä myös seuraa toisista koirista, vaikka koirat erillään ovatkin. Vaikutti hyvin taitavalta tämä koirahotellin emäntä ja sen näki, että hänellä on hyvä ja rakastava ote eläimiin, joita hänellä itselläänkin oli melkoinen määrä sekä sisällä että ulkona lapsilauman lisäksi. Siispä Hermannin suhteen ei ole mitään paineita ja huolta.

Pistinpä tähän eilen otetun kuvan kurttuisesta mummista kahden mussukan kanssa. Tämä on sitä parasta palkintoa elämästä. Ja juuri tämän vuoksi jokainen oma ryppy tuntuu ihan ansaitulta ja kallisarvoiselta, hi hi.

Kylmää riittää

Pakkanen paukkuu ihan oikeasti. Ensi yönä tai aamulla saattaa lukemat olla jo -35 asteen luokkaa. On tarkastettu kellari ja saunatilat. Tänään saunotaan niin saunalla tulee veden kiertoa ja saunan jälkeen kestää kauan ennenkuin siellä jäähtyy liikaa. Onhan siellä lattialämmitys ja sitä on saatu säätää isommalle. Minä en halua lähteä ulos näin kylmällä ollenkaan.

Pikkupoika on meillä jälleen virkistämässä meitä. Tosin minulla loppuivat jo panokset puolen päivän aikaan ja oli pakko mennä lepäämään pariksi tunniksi ihan kunnolla. Nukuinkin ihan syvää unta tunnin verran. Sillä aikaa ukki on kadonnut lapsen kanssa ajelulle. Ovat varmaan autoa lämmittämässä, sillä sekin jäätyy eikä moottorinlämmitin jostain syystä toimi.

Pakkaushommat ja muut lähtöön liittyvät asiat saavat olla kesannolla torstaihin saakka. Listalla on kyllä vielä melkoisesti muistettavaa ja matkalaukku odottaa puolityhjänä lattialla vieressäni. En edes tarvitse säädellä ajatuksiani pysymään poissa matkasta, hi hi.

On niin pimeää pihalla kun jouluvalotkin on kerätty pois poroa myöten. Aamulla vielä saimme ihailla poroa ja muutamia valoja, mutta ukki käväisi päivällä keräämässä nekin talteen. Ja tokihan tällaisella pakkasella ei mitään ylimääräisiä sähkön kuluttajia tarvitsekaan, on varmaan maksamista ihan riittämiin reilun kahden viikon lämmityslaskussa palattuamme.

Ei ole tietoa milloin pakkanen alkaa lauhtumaan. On vain varustauduttava myös mahdollisiin sähkökatkoksiin ja yritettävä estää vesijohtojen jäätyminen tavalla tai toisella. Luntahan täällä ei ole edes puolta metriä, joka on tosi vähän muuhun maahan verrattuna. Kotimies ei osaa pannulla lämmittää eikä leivinuunissakaan pitää tulta, mutta onhan vielä puuhella hyvänä lisälämmön lähteenä kun vain jaksaa puita kantaa sisälle sitten kun valmiiksi kannetut loppuvat viikon kuluttua. Hieman huolettaa, sillä edellisen reissumme aikana hän eli täällä 15 asteen lämmössä kun ei säätänyt shunttia isommalle sään kylmennettyä lähtömme jälkeen. Hän oli lisännyt sen sijaan vaatetta ja ollut enemmän liikkeessä ulkona. No, eihän siinäkään mitään pahaa ole, mutta minä kauhistuin palata kylmään mökkiin.

Minun mielestäni jääkukat ovat tosi upeita. Meillähän on edelleenkin makuuhuoneen ikkuna vaihtamatta uuteen. Näin kovilla pakkasilla ikkunaan tulee niitä jääkukkia. Päivällä makailin kauan sängyllä ihaillen niitä ja annoin mielikuvitukseni lentää jään kuvioissa. Muutoinhan ikkunan peittää paksu verho, niin ei siitä kylmää hohka kovinkaan paljoa. Keittiön ikkunat eivät myöskään ole uudet ja vaikka niistä vetää kylläkin niin ei niihin synny jääkukkasia. Näin kovalla pakkasella huomaa sen suuren eron uusien ja vanhojen ikkunoiden välillä, eikä se todellakaan ole mikään pieni ero.

Tänään huomasin toisen unohduksen pyhien ajalta. En ole polttanut kaikkia kynttilöitä ja kahdessa kynttelikössä en ollenkaan! Vain lämpökynttilöitä on tullut poltettua jonkun verran. Olisikohan syynä se kun eräänä jouluna oli kynttelikköön unohtunut tuli palamaan ja me kai istuimme keittiössä. Kynttilät paloivat loppuun, mansetitkin paloivat ja sulaa värillistä talia oli valunut hyllyn päälle, missä kynttelikkö oli palamassa. Se näky oli kauhea todeta vasta muutaman päivän jälkeen. Säikähdin todellakin, sillä ehkäpä huonolla tuurilla olisi siitä voinut syttyä vaikka tulipalo. Sen jälkeen en ole uskaltanut sytyttää pitkiä kynttilöitä kuin vain siksi aikaa pöydälle kun on syöty tai oltu huoneessa. Nyt vissiin varovaisuutta oli vielä enemmän kun oli myös tämä pieni mies touhuamassa.

Nyt on ulkona täysi pimeys. Vielä hetki sitten erottuivat puut kirkasta pakkastaivasta vasten. Lintulaudoilla on hiljaista aamuun saakka, tosin maassa olevia siemeniä ja siemenkuoria saattaa pimeässäkin käydä metsähiiret nakertelemassa jos tarkenevat liikkua. Näin kolme pientä reikää ja epäilen niitä reikiä hiirien valtaväyliksi. Onneksi sisällä on saatu pidettyä kuri myrkyillä. Ei ole koskaan kuulunut narskutuksia, mutta muutaman kerran syksyssä saa kokea sen mädän hajun kun eka myrkyt alkavat tehoamaan.

Lucas etsi eilen illalla kuuta löytämättä sitä. Voi mikä olikaan aamulla kun hän löysi sen läntiseltä taivaalta. Ajatella, että noin pieni lapsi on aivan haltioissaan kuutamosta! Viimeksi hänen täällä ollessaan istuimme ja ihailimme kuutamoa pitkät tovit. Niinhän taisin itsekin olla kuun ihailija pienenä, tosin en muista noin pienenä olostani mitään kuten tuskin kukaan muukaan.

Joulukuusi viedään pois pois pois...

...mutta ensi vuonna hän, saapuu lailla ystävän, ei voi toivo pettää.
Lauleskelin tuota vanhaa lapsuuden ajan laulua riisuessani joulukuusen aivan alasti ulos vietäväksi. Se on joka kerta jotenkin niin surumielinen tehtävä, että mielelläni sen antaisin toisille tehtäväksi. Tänä vuonnahan tehtävä on aivan liian aikaisin, sillä ennen loppiaista tai paremminkin Nuutin päivää emme sitä poista normaalisti. Nyt se meidän matka tekee monesta asiasta erilaisen kun matkustamme näin pian joulun jälkeen.

Meidän joulukuusessa on kaksi erikoista koristetta, joita olen säästänyt vuodesta toiseen perinteenä. Ne ovat lasten syntymisen jälkeen kakussa tai kukkapuskassa olleet koristeet. Sellaisia haikaroita nyytti suussaan. Toisessa sininen nauha ja toisessa punainen nauha. Joka vuosi ripustan ne ensin ylös latvaa vasten heti latvatähden ja kynttilöiden jälkeen. Siinä niitä laittaessani ikään kuin siunaan lapset ja heidän elämänsä vuodeksi kerrallaan.

Tänä vuonna olin eka kertaa kyllästynyt kirkkaisiin nauhoihin ja en niitä mielelläni edes kiertänyt kuuseen, tosin tein sen kuitenkin. Niistä nauhoista kun yleensä joka vuosi lasten kotona ollessa on ollut sanomista. Ajattelin, että tänä jouluna saavat kiertää niitä siten kuin haluavat minun puhumatta mitään. Ja ajatella, kukaan ei sanonut sanaakaan kuinka rumasti mamma on kuusen koristanut. Ei, se tuntui jotenkin oudolta, vai ovatko lapset jo aikuistuneet ja nämä vanhat traditiot alkavat heillekin kelpaamaan murisematta, he he.

Itseäni varten poistettiin ne nauhat pari päivää sitten ja olen saanut ihailla kuusta vain kynttilöihin, palloihin ja noihin haikarajuttuihin puettuna siihen saakka kun riisuin äsken kaikki viimeisetkin pois. Vielä on aavistuksen verran kuusen tuoksua sitä liikutellessa, vaikka neulaset tippuvat kuin syksyisestä lehtimetsästä myrskyn kourissa.

Ensi joulua varten minulla on kasvamassa useita kuusia omassa metsässä. Kävin niitä leikkelemässä viime kesänä ennen juhannusta. Sillä tavalla niistä tulee tuuheita ja kauniita. Täällä on kuusen vuosittainen kasvu niin valtavaa, että ilman tuota toimenpidettä on hankalaa löytää kunnon kuusta muutoin kuin ihan vahingossa. Yleensä vain aukealla, jossa on useampia kuusia samassa kasassa lähellä tosiansa. Sienestäessä yleensä näen ne kauneimmat, mutta en muista enää sitten joulukuulla kun on kuusen hakuaika ja lunta painona oksien päällä.

Monesti siis olen käynyt joulukuusivarkaissa. Siinä on aina oma viehätyksensä kuten lapsenakin. En tosin tiedä oliko lupaa kysytty kun lapsena joku raasu naapurin metsästä haettiin pariksi päiväksi mökin nurkkaan. Ei se kuusi sopinut olemaan kun mökki oli pieni jo muutenkin, mutta en muista silti yhtään jouluaattoa ilman kuusta. Ei se koskaan kyllä saanut yli uudenvuodenkaan olla, saatikka Nuutin päivään.

Ennenhän sanottiin hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi. Ja sitten alkoivat ne härkäviikot. Niistä en muista muuta kuin kovat pakkaset ja aurinkoiset talvipäivät. Tarinat pakkasukosta ja pakkasprinsessasta.

Meillä on käynyt niin, että joulutortut ovat unohtuneet täysin tuonne pakasteeseen!!! Oli niin monenlaista kahvileipää, ettei mieleenikään tullut niiden puuttuvan pöydästä siskonikin täällä ollessa. Eikä varmaan hänkään muistanut kun ei kysynyt. Tämä on kyllä jo melkoinen ihme, sillä nehän ovat aina olleet yksi tärkein osa joulun herkuista. Kai vanhuus ei tule yksin, eikä vahinko kello kaulassa.

Pitäisiköhän niitä joulutorttuja laittaa pussillinen mukaan matkalle koti-ikävän varalle, hi hi. Niin ja voinhan viedä niitä jatkorotinoina pojan perheelle ja tyttärellekin loppiaiseksi tuliaisena. Aika tavaran kaupitsee, joten tuskin niitä itse tarvitsen alkaa napostelemaan kuin yhden silloin tällöin. hi hi.

Kirjoittamisesta ja muusta joutavasta

Sain muutaman kivan kysymyksen, syödäänkö sudenlihaa ja montako eläintä kaatui esim. Vastaus siihen ekakysymykseen on meidän kulttuurissa, ettemme syö sitä. Tosin jossain alkuasukkaiden parissa sitäkin on syöty ja ehkäpä syödään vieläkin kuten Kiinassa ja monessa muussa Aasian maassa koiriakin ja sukuahan ne ovat. Meillä suden metsästys on ainoastaan sen kannan rajoittamista ja myös siksi, että niistä tulisi arempia kuin nyt on kun tulee metsästyspainetta kuten ennen vanhaan. Eilisestä metsästyksestä piti jokainen eläin tarkistaa, samoin ampumispaikka ja ampuja sai leimatun taljan, mutta ruho piti lähettää tutkimuslaitokselle. Meidän kunnassa siis kaadettiin 3 sutta, eli tässä 30 km säteellä. Koko läänissä oli 9 lupaa ja koko maassa yhteensä 27 lupaa. Eli ei mistään susikannan tuhoamisesta todellakaan ole kysymys.

Olen myös saanut kehuja kirjoittamisestani. Tuntuu tosi kivalta saada tällaista palautetta. Eräs lukija ihmetteli kuinka jaksan kirjoittaa näin usein. Siispä kerron tähän kirjoittamisestani oman tarinani.

Olin hyvin pienestä innokas oppimaan sekä lukemisen että kirjoittamisen salat. -56 talvella muutimme Juukaan asumaan ja siellä piti posti hakea naapurista, joka toimitti postin palvelua. Olin sellainen pikkuvanha ja istuin usein siinä pirtissä kuunnellen Hiljatädin juttuja. Usein menin sinne jo ennen postiauton tuloa ja sain tehtäväkseni hakea sen postinipun sisälle auton heitettyä sen laatikkoon.

Hiljatädillä oli siis usein aikaa avata se nippu kanssani ja lajiteltiin yhdessä rauhassa. Vähitellen pääsin kirjainten salaisuuksista selville ja opin erottamaan sukunimet ensin. Oli kyllä opeteltava myös etunimet, sillä kylässä oli kaksi samaa sukunimeä. Äidiltä tivasin myös kirjaimien opettelua ja tavasin sanomalehteä hänen kiusakseen. Opin kuitenkin kirjaimet ja sukunimet jo sinä talvena erottamaan ja syksyllä pystyin jo erottamaan etunimetkin ja osasin laittaa kahteen eri läjään näiden talojen postit. Olin silloin siis neljä vuotias napero.

Seuraavana kesänä mökkiä maalattiin. Minä kirjoitin silloin jo oman nimeni paperille ihan oikein ja joitakin muitakin sanoja sekä luin melko sujuvasti. Sain käteeni timpurin kynän jostain ja mielikuvissani olin kirjailija, jonka piti ikuistaa joitakin tärkeitä lauseita. Niinpä kirjoitin koko mökin ympäri kolmeen kertaan niitä lauseita eli kirjaimia vierekkäin melko tiheästi. Äiti sen näki ensin, mutta sitten näki joku muu ja sain sellaisen selkäsaunan, että vieläkin kirvelee persauksissa kun sitä muistelen.

Kansakouluaika meni ilman mitään mielenkiintoista, sillä osasin lukea ja kirjoittaa kouluun mennessäni niin aika oli tosi ikävää välillä. Keskikouluun pääsin ja siellä tuli uutena aiheena ainekirjoitus. Se oli minun mielestä kaikkein kivoin aine kaikista maantiedon, historian ja uskonnon kanssa. Yleensä kirjoitimme kotiaineita eli saimme ihan omassa rauhassa kotona keskittyä kirjoittamiseen.

Minun aineet olivat tosi pitkiä, joskus 1½ vihkoakin. Petyin lähes aina saatuani aineeni takaisin, sillä vaikka kuinka hyvin omasta mielestäni olin kirjoittanut niin numerona oli -6--8 välillä ja punaisia viivoja ja merkintöjä sivut täynnä. Niin, ellei sitten opettaja ollut väsynyt kesken lukemisen ja tyytynyt lukemaan ja kirjoittamaan arvion; sisältö mielenkiintoinen ja hyvä, mutta kielioppivirheitä aivan liian paljon ja perässä -7.

Olin varmaan jo kolmannella luokalla kun meille tuli uusi äidinkielen opettaja. Häntä yleensä pilkattiin ja moni piti häntä huonona opena. Hän antoi kuitenkin minulle aineesta usein jopa 9 ja enemmänkin joku kerta. Sain keskustella hänen kanssaan kahden tehtyäni jotain ilkeyttä ja sain siitä arestia useamman tunnin, joka piti istua eräänä iltapäivänä, olisiko ollut vielä lauantai, en muista. Joka tapauksessa hän oli valvomassa tätä tilannetta. Meitä kurittomia oli muutamia, mutta kaikki muut saivat lähteä kun minulla oli vielä tunti ellei kaksi jäljellä.

Opettaja alkoi keskustelemaan kanssani. Hän alkoi puhumaan miten innostunut hän on ollut minun aineistani ja kaivoi laukustaan omat muistiinpanonsa. Kyllä hän senkin sanoi, että kieliopillisestihan niissä tietenkin on puutteita, mutta eihän moni kirjailijakaan täytä kaikkia niitä hienouksia. Ai kun se oli mannaa sielulleni. Kävimme pari viimeistä ainettani läpi ja hän aivan kuin eli niissä minun höpötyksissäni antaen palautetta juuri siitä mikä hänen mielestään oli mahtavan hyvin sanottua ja että hän muisti koko aineet ulkoa, oli minulle tosi mannaa.

Meni vuosia, jopa vuosikymmeniä kun tapasin hänet uudelleen palvelutalon ruokasalissa käydessäni kotiperällä. Hän muisti minut edelleen ja minä hänet! Keskustelimme vielä kerran kirjoittamisestani ja elämästä yleensä. Hän oli aavistanut silloin aikoinaan minulla olleen elämän vaikeaa, mutta sanoi, ettei löytänyt sanoja millä olisi avannut siihen keskustelun. Nyt keskustelimme usean tunnin ajan ja hän kannusti minua kirjoittamaan vaikka vain päiväkirjaa elämästäni, jolloin saisin pitää kiinni suomenkielestä ja että kirjoittamiseni kehittyisi vähitellen mittaisekseni. Siis mittaisekseni, ei sen enempää eikä vähempää. Olin silloin jo kirjoittanut päiväkirjoja useita vuosia ja rohkenin sen hänelle kertomaan.

Kirjoitin päiväkirjoja lähes kymmenen paksua mustaa vihkoa elämän tuskaa ja pettymyksiä, omaa fyysistä ja henkistä kipua, työprosesseja joissa oli joskus todella vaikeaa, lasten kehittymistä, aviosuhteen kipuilua ja kasvua jne. Tämä oli ennen tietokoneaikaa. ´Tuli tietokone -89 ja pääsin aivan uuteen kirjoituksen maailmaan käsiksi! Olikohan 2000 kun alkoi tämä sähköpostin päivittäinen käyttövaihe ja kirjeiden kirjoittaminen helpottui huomattavasti.

Joitakin vuosia sitten luin vielä kerran ne tuskan täyteiset päiväkirjat ja mietin onko näistä enää edes itselleni mitään hyötyä. Mielestäni ei ollut. Niinpä tein rituaalisen teon ja poltin päiväkirjat repien sivu sivulta tulen nieltäväksi samalla pyyhkien pois viimeisenkin rippeen katkeruudesta ja paremman elämän kaipuusta lapsuudessani ja nuoruudessani. Kun viimeinenkin sivu oli kadonnut savuna ilmaan ja tuhkana arinalle, mieleni oli rauhallinen ja päätin kirjoittaa elämästäni avoimesti ja jopa julkisesti jossain vaiheessa.

Kun tuli tämä GBP leikkaus niin silloin päätin alkaa bloggaamisen ja kirjoittamisen yleisesti. Päätin kirjoittaa niin usein kuin minusta tuntuu mukavalta kirjoittaa, siis aivan kuin kirjoitin päiväkirjaakin. Ja niin kauan kuin minulla on 25 lukijaa viikossa. Olen siis kirjoittanut nyt toista vuotta, lukijoita on ollut paljon enemmän kuin mitä osasin edes haaveilla. En ole suostunut laittamaan mainoksia edes pienen ansion toivossa, sillä mikään muu minua ei inhota niin paljon kuin joutavat mainokset missä tahansa, niinpä en halua niitä lukijoidenikaan riesaksi.

Mielestäni kirjoittamiseni on nyt juuri minun mittaistani, ei enempää eikä vähempää. Kielioppivirheet säilyvät elämäni loppuun, enkä edes yritä tietoisesti sitä korjata, se olisi liian työlästä näin impulsiiviselle ihmiselle kuin minä olen. On tietenkin ihmisiä, jotka lukiessaan hymähtävät ja siirtyvät nopeasti mielenkiintoisempaan lukemiseen, mutta niinhän se on, ei kaikki miellytä kaikkia, eikä tarvitsekaan. Teidän kanssanne vuorovaikutuksessa kieleni joka tapauksessa kehittyy pienen pienen askeleen verran vuosittain, kiitos siitä.

Kun minulta on joskus kysytty, mitä ottaisin mukaan autiolle saarelle ja saisin valita vain kaksi asiaa. Minulle ne olisivat paksu vihko ja riittoisa kynä.

Sudet ulvovat ja pakkanen paukkuu

Pakkanen paukkuu edelleenkin ja kylmempää on luvattu koko tulevaksi viikoksi. Täällä puhutaan jo vargavinteristä eli susitalvesta, joka tarkoittaa erittäin kylmää talvea. Mielestäni tätä talvea voi kutsua kyllä susitalveksi ihan muutenkin.

Eilen siis alkoi susijahti aamulla ja päättyi jo ennen auringon laskua. Se metsästyskausi ei ollut pitkä. Meidän porukka metsästi yhdessä muutamien naapuriseurojen kanssa saamatta yhtään mitään. Tosin susia oli, mutta pääsivät karkuun jostain passimiesten välistä. Jännitystä oli piisannut koko päiväksi, sillä radioiden välityksellä tieto kulkee hyvin.

Meidän läänissähän oli 9 lupaa. Tästä meidän kunnasta ei saatu kuitenkaan kuin kolme sutta. Siispä aamullakin löytyi ihan tästä 50 päästä mökkiä aivan tuoreet suden jäljet. Nyt oli vaan yhden jäljet.

Luonnonsuojelijat ja sellaiset eläinaktivistit käyvät kuumana. Heidän mielestään ei saisi ampua yhtään eläintä, ei ainakaan noita suloisia susia. Eräskin heidän alan ammattilainen itkussa silmin väänsi kuinka nyt jo yli 10% susikannasta menee metsästyksessä, toinen suojeluammuskelussa ja ainakin samanverran salametsästyksen kautta, jolloin susikanta kuolee auttamattomasti muutamassa vuodessa.

Se on mielestäni aivan puppua. Jos susia olisi vähemmän, ei tuota määrää olisi vielä yhdessä eikä kahdessa viikossakaan saatu ammutuksi. On susi sen verran viisas eläin, että osaa kyllä kiertää tarvitessa ihmisen kaukaakin. Ja jos koko sudenmetsästys alueella eilen oli 12000 miestä niin näille suurille metsäalueille se on kuin pissa itämeressä. Vain hyvin pienille alueille tuo porukka jakaantui.

Ei ole siis meilläkään susiturkin aineksia kuivumassa. Ei edes puuhkaa varten. Ukkelilla on kyllä jo melkoinen määrä näädän nahkoja. Hän aikoo säästää niitä ja teettää sitten aikanaan Malungin turkkurilla minulle stoolan tai kivan hatun. Saapa nähdä uskaltaako edes sellaista päähänsä tai harteillensa laittaa tuolla ihmisten ilmoilla kulkiessa. Tosin täällä ainakin näillä säillä alkaisi olla tarpeen jo puusylillistä liiteristä hakiessa.

On todellakin kiva sairastaa matkakuumetta. Toivoisin vaan jo olevani matkalla tai jo vaikkapa perilläkin. Taidan vetäistä pienet torkut ja katsella miltä siellä Phuketissa näyttää siitä perspektiivistä katsottuna, hi hi.

Aamupäivän hämärässä

Pannussa palava tuli kohisee omaa musiikkiaan katsellessani ulos ihaillen talvista maisemaa ja sen elämää. Suuressa siannahka rempaleessa on viisi talitinttia innokkaana nokkimassa rasvaa, joista linnut saavat sopivaa ravintoa näin kylmänä päivänä. Mittarissa on edelleen -12 astetta ja koivun latvoja tarkastellessa huomaa niiden heiluvan hiljalleen. Siellä on siis viiltävän kylmää.

Minulla on lämmintä sisällä ja jalassa lämpöiset tohvelit. En lähtenyt susimetsälle, eikä ihan oikeasti haluttanutkaan. Toisekseen aseeni onkin pojalla lainassa, joten enhän sinne metsälle edes olisi voinut oikeasti lähteä. Ukkeli lähti intoa täynnä ja toiveena saada edes nähdä se komea eläin vaikka vilahdukselta. Saattelin hänet matkalle antamalla mukaan valkoisen lakanan, jolla hän voi itsensä peittää passissa istuessaan ja toivottelin onnea metsästykselle.

Eiköhän siellä kylmä ala kouristelemaan miestä. Annoin kyllä mukaan myös käsilämmittimiä ja lämpöpusseja, joita heiluttamalla tulee käsineisiin nopeasti aivan kuumaa lämpöä. Sellaista amerikan armeijan varustuksesta tänne tuotua. Niillä olen monet syksyt selviytynyt hirvipassissa istuessani. Tokikaan ei näin kylmää ole silloin ollut kertaakaan.

Meidän metsästysseuran tapahtumat ovat yleensä hyvin nopeasti median tiedossa ja sekä lehdistöä että television ja radion väkeä tuppaa tänne kun vähänkin jännittävää on menossa johtuen yksinkertaisesti siitä, että eräs tunnettu henkilö metsästää täällä. Tänäänkin saa varmaan katsella telkkarista päivän tapahtumia illalla. Onhan tämä tietenkin historiallinen päivä.

Nyt kipittää kaksi oravaa kisaillen välillä tuohon lintulaudalle. Odottavaisin mielin toinen katselee tänne ja varmaankin kyselee, miksi on näin vähän pähkinöitä. Eivät sovi olemaan yhtä aikaa sovinnossa siinä, vaan toisen on oltava maassa toisen popsiessa ahneena pähkinää nätisti käpälien välissä kiinni pitäen. Ei liian kauan anna toinenkaan tämän rauhan kestää, joten takaa ajo on välillä puuhana. Pähkinöitä on siellä nyt vain vähän, sillä ne olivat loppu kaupasta kun edellisellä reissulla niitä olisin ostanut. Onneksi oli jäljellä vielä pussillinen, joka nyt jaetaan tasan tiistaihin saakka, jolloin vasta uusia pähkinöitä voimme ostaa.

Luen parhaillaan Lars Sundin kirjasarjaa Colorado Avenuesta alkaen. Kirjailija on suomenruotsalainen ja hän kirjoittaa oikein mielenkiintoisesti elämästä ja tapahtumista 1800 luvun lopusta ihan meidän päiviimme saakka. Alkuksi se kieli oli vähän jäykkää luettavaa ja meinasin jo jättää lukematta, mutta kun viimein se murteinen ja vanhahtava suomenruotsi avautui, alkoi kirja kiehtomaan todellakin. Nyt on toinen osa menossa, enkä millään malttaisi pitää taukoja lukemisessa. On pakko levätä, sillä en kärsi kauan pitää kirjaa käsissäni. Ehdin varmaan lukea vielä kolmannenkin ennen matkalle lähtöä.

Istun välillä tässä koneella ja haeskelen meille asuntoa Phuketista. Mitä kauemmin ja useammin etsin, sen useampia hyviä vaihtoehtoja löytyy. Olemme kallistumassa sellaisen studioksi kutsutun pienen asunnon vaihtoehtoon. Saadaan halutessamme laittaa ruokaa jos thai ruoka alkaa kyllästyttämään tai kun aamu haluamme laittaa oman aamiaisen. Vaikka onkin vielä tähän aikaan kalliimmat hinnat niin siltikin saamme koko paketin hinnaksi paljon vähemmän kuin esim. ostamalla jäännösmatkan ospec. asunnolla.

Yleensähän matkan suunnittelu on osa sitä parasta matkaa jo. Väkisinkin luo mielikuvia ja asettaa jonkun asteen toivomuksia matkan suhteen katsellessaan sivu sivun jälkeen mitä mielenkiintoisempaa lukemista ja kauniita kuvia netistä löytyy. Tyttäreni lupasi vielä katsoa noita esittämiäni vaihtoehtoja varmuuden vuoksi alan ammattilaisena.

Minulla on jo matkalaukku tässä valmiina odottamassa kituset auki tavaraa sisuksiinsa. Emme ole vielä päättäneet, otammeko kumpikin omat laukkumme vai ahdammeko kaiken yhteen suureen. Kokemukseni on, että yleensä aina minulla on aivan liian paljon vaatetta mukanani. Nyt on onneksi sellainen vaihe vaatekomerossani menossa, että vaikka ottaisin kaikki kesävaatteet mukaan, ei laukkuni siitä vielä pakahdu eikä kiloja siihen tule liikaa niiden vuoksi. hi hi. Siispä ihan mielenkiinnolla odotan pääseväni vähän shoppailemaankin, joten en meinaa täyttää laukun kitaa täyteen vaatteilla.

Onhan sinne kyllä sovitettava kaikenlaista pöytäluutusta, tiskiaineesta alkaen hiustenhoitovälineisiin ja -nesteisiin. Lääkkeistä kenkiin ja jopa kauraryynejä yleensä otan mukaan paria puuroa varten. Samoin vähän mausteita, että saan sitten paikalliseen ruokaan kyllästyttyäni ja kivoja raakaaineita löydettyäni laittaa ruokaa muutaman kerran vaihteen vuoksi. Sitten maistuu taas ravintolaruoka upealle.

Tuossa minua eniten miellyttävässä studiossa on keittiö kivasti parvekkeella. Siellä on myös pöytä ja tuolit. Joten miten ihanaa onkaan illan lämpimässä istua siellä ja vaikka herkutella omilla eväillä tai hakea jostain valmis ruoka ja nauttia se omassa "kodissa". Katolla on uima-allas ja myös poreallas sekä aurinkotuoleja ja pieni drinkkibaarikin. Rannalle on viiden minuutin kävelymatka ja ikkunasta on rannalle näkymä.

Vasta nyt auringon säteet ylettyvät maahan saakka ja maisema valaistui kokonaan. Ukkeli soitti ja kertoi susien menneeen yli meidän metsästysmaiden rajan, jonne nyt koko porukka on siirretty passeihin. Ei kuulema kylmä ole tai palele kun on niin jännittävää ja paljon tapahtumia radio kautta.

Huomenna ajelemme katsomaan koirahotellia ja paikkaa Hermannille sinne siltä varalta jos kotimies väsyy tai sairastuu tai sattuu muuta. Vaikuttaa olevan hyvä koirahotelli, eikä hintakaan ole kovin korkea. On se turvallisempaa lähteä noin kauas kun on varalla jotain, sillä eihän koskaan voi tietää mitä voi tapahtua ja tarve sellaiseen tulee.

Ennen keskiviikkoa on kaikki järjesteltävä, sillä silloin lähdetään karaoketansseihin ja ollaan yötäkin. Torstaina tuomme Lucas pojan tänne mukanamme, että ehdimme olla vähän hänen kanssaan ennen matkaamme. Perjantainahan sitten jo lähdemme pojan luo yöksi ja siitä aikaisin aamulla Tukholmaa kohden. Eli pakkaukset on oltava keskiviikkoon mennessä myös valmiit, sillä tuskin minun keskittymiskyky riittää Lucas jaloissa pakkaamaan yhtään mitään.

Mutta kuten huomannet, matkakuume on iskenyt minuun jo ihan syviä myöten ja mieluiten olisin jo koneessa istumassa matkalla kuin tässä vielä pakkaamista aloitellen.

Alkanut on 2010

Näin alkoi tämä uusi vuosi. Ei oikein juhlimiseksi voine kutsua meidän eilistä elämää. Kävimme saunassa jo puolen päivän aikaan ja söimme sitten jo kolmen jälkeen kunnon aterian. Avokadoa mädillä, tavipaistia vihannesvadilla ja jälkkäriksi marjoja jugurtin kera.

Olimme jo sängyssä valmiina nukkumaan kuuden aikohin kun naapuri soitteli ja halusivat tulla istumaan ja divideeramaan. Siinä avasimme skumppa pullon, jonka olin tuonut Etelä-Afrikasta viime talvena. Sellaista ihanaa punaista kuohuviiniä siis. Juttelimme useita tunteja ja siinä naposteltiin sitten samalla näkkäriä oikein herkullisen paikallisen maustejuuston kanssa ja pari lasillista punaviiniä höystönä.

Vieraiden lähdettyä kymmenen aikoihin luin vielä saamani postit lävitse ja lyhyesti vastailinkin muutamaan ennenkuin lähdin sänkyyn. Suomessahan vuosi vaihtuu tuntia aikaisemmin niin katsottiin hetki sieltä tulevaa ohjelmaa telkkarista, mutta kun ukkeli alkoi heti kuorsaamaan niin ei minunkaan silmät auki pysyneet. Olin jo hetken nukkunut kun heräsin telkkarissa menevään ilotulitukseen ja napsautin sen pois päältä.

Yleisin kysymyshän näin vuoden eka päivänä on, millaisia lupauksia olet tehnyt tulevalle vuodelle. Sitä mietin tässä aamulla ja hoksasin vasta nyt tähän koneelle tullessani ja tätä sivua avatessani, että on minun luvattava vaihtaa kuvia ja ehkäpä alkaa myös uusi blogi ja jättää tälle vanhalle jäähyväiset. En tosin lupaa vaihtaa kuvia ihan tänään enkä tammikuullakaan, mutta ehkä sitten vuoden aikana se tapahtuu.

Muita lupauksia ei mielestäni ole tarvis suunnitella eikä lupailla. En voi luvata laihduttamista, koska siihen ei ole tarvetta eikä lupaa. Kuntoilenkin ihan riittävästi, joten ei siinäkään ole aiheita. Nuorempanahan niitä lupauksia tuli tehtyä itkussa silmin ja tuskin tammikuu oli kulunut loppuun kun lupaukset olivat unohtuneet.

Tänään on meillä myös metsästysseuran ylimääräinen kokous koskien huomenna alkavaa suden metsästystä. Onhan se historiaa kun suden metsästys voi alkaa vuosikymmenien taon jälkeen. Ukkeli menee kokoukseen kuuntelemaan ja saa nähdä saako hän sitten minutkin houkuteltua mukaan huomenna. Sehän riippuu tietenkin säästä, sillä en lähde yli viiden asteen pakkasessa hiihtämään enkä passiinkaan. Kyllä tässä pyörii ihan liian monta sutta lähes päivittäin. Nytkin tänä aamuna löytyi kolmen suden aivan tuoreet jäljet ja jätökset.

En toki ole sitä mieltä, että sudet pitäisi sukupuuttoon hävittää. Ei, kyllä niillekin elintilaa riittää tässä maassa ja tässä meidän läänissäkin, mutta liika on liikaa ja pieni metsästyspaine tekee niistä vähän arempia, että pysyvät poissa pihoista ja kylältä.

Olen alkanut kirjoittamaan listaa mitä kaikkea on muistettava hoitaa ennen reissuun lähtöä. Vakuutustodistuksesta unilääkkeisiin on jo listan alussa. Olisi etsittävä myös pieni sanakirja tai sanalista ainakin netiltä yleisistä asioista, etten aivan tumpulana seiso sormi suussa kun jotain pitäisi sanoa. Yleensä olen kyllä selvinnyt aina maassa kuin maassa ja olenhan melko monessa ehtinyt käymään, vaikka englannin taitoni on aivan olematon ja sanasto hyvin pieni.

En ole koskaan pitänyt englannin kielestä enkä edes englantilaisista sarjoista sen enempää kuin amerikkalaisistakaan niin ei ole tullut sitäkään pientä pakkoa oppimiselle, tosin se näin vanhemmiten harmittaa. Opiskeluaikaan kun pääsin siitä eroon kuin koira veräjästä lukemalla sekä suomalaista että norjalaista alan kirjallisuutta.

Viime yönä satoi muuten lunta ja vanhat sanoivat ennen tulevan hyvä marja-, erikoisesti lakkavuosi, jos on lumisadetta. Aivan vesi herahti kielelle nähdessäni aamulla ohuen kerroksen puhdasta lunta ja ajatellessani lakkoja aurinkoisella suolla. Oli pakko hakea purkki lakkoja tämän päivän jälkkäriin.

On enää vajaa puolivuotta juhannukseen! Päivä kerrallaan kesää kohden tässä nyt mennään päivän jatkuessa kukon askelen päivittäin. Pian on maaliskuun keväiset hanget ja monta muuta kivaa edessä, mutta tänään saan nauttia vuoden eka päivästä ja hiljaisuudesta.