Suru on aivan kauheaa!

Koko päivä on mennyt klo 11 jälkeen itkussa silmin. En osaa tehdä mitään järkevää. Laitoin laskut maksuun ja huomasin kirjoittaneeni niihin väärän maksuvuodenkin, onneksi huomasin juuri viime hetkessä ja ehdin korjata. Olisin pian ihmetellyt kovasti muistutuksia availlessani. Välillä olen käynyt silittämässä Hermannia, joka pötköttää sinivalkoisen pussilakanan sisässä kuistilla. Joka kerta palaan kauhean volinan kanssa sisälle, sillä ei hän ala hengittämään vaikka kuinka toivoisin ja rukoilisin.

Emme saa häntä myöskään hautaan ennenkuin routa sulaa. Kävimme kyllä katsomassa jo paikan mihin hän saa viimeisen leposijansa ja kyselimme kaivinkonetta kaivamaan, mutta turhaan. Mansikkamaan poistan joka tapauksessa kun se ei hirvien vuoksi tuota yhtään mitään muuta kuin työtä. Siinä on pehmoinen maa ja vähemmän kivikkoa. Siihen kaivamme keväällä haudan ja hautaamme parhaan ystävämme. Sen kummun koristan kaikkein kauneimmilla kukkasilla niin kauan kuin pienikin muisto hänestä elää ja jaksan kummulle kukkaset hoitaa jotenkin.

Hädissäni aloin jo etsimään eläinkrematoria voidakseni polttaa ystävämme ja pitää tuhkauurnan mukanamme missä sitten elämmekin tulevaisuudessa. Se kai olisi jo vähän liian lapsellista, toki se ei ole outoa jossain kulttuurissa edes ihmisten suhteen.

Päätimme säilyttää hänet hänen omaa ruokaa varten hankitussa pakasteessa kevääseen. Saan käydä silittämässä vielä niin usein kuin tuntuu siltä. Ja se tuntuu ainakin tänään olevan ainoa lohtu. Ukkeli vei jo sinne talletetut luut ja ruuat ketuille syötiksi ja kunhan tästä pahimmasta selviydymme viemme sitten yhdessä Hermannin sinne pakasteeseen.

Kuulin tässä kesken kaiken ukkelin ajaneen autonsa kyljelleen! Hän oli unohtanut shokissa laittaa nelivedon päälle ja näin kävi. Onneksi hänelle ei käynyt kuinkaan, eikä ollut muita autoja mukana. Auto on viety jo korjaamolle ja hän sai jonkun tuttavan käyttämään ostoksilla ja tuomaan kotiin. Olikohan tässäkin suojelus mukana, ettei ehtinyt ajaa ihmisten ilmoille tuossa shokissa, jolloin ehkä olisi käynyt pahemmin.

On tosi surkeaa istua tässä päivän jo hämärtyessä illaksi. Olisi ollut kivempaa lähteä Hermannin kanssa hämäräkävelylle. Se aika on nyt ohitse. Ei hän enää innokkaana heiluta häntää kun alan laittamaan vaatteita päälleni, eikä nuolaise poskesta hellästi kuten vielä eilen teki. Minulla on mennyt pari tuntia tätä kirjoittaessani, sillä välillä en näe yhtään mitään kun vesi vaan valuu silmistäni ja ikävä puristaa rintaani.

Istuimme ja itkimme yhdessä ikävää ja tapahtunutta ennenkuin ukkeli lähti kauppaan. Kyllä kaikki meni kuitenkin parhain päin. Tosihan on se, että Herman oli jo vanha koira ja vaivoja hänellä oli jo kauan. Eli olimme jo alkaneet suostua tähän hänen pois menoonsa aikaa sitten, mutta silti tämä on kovaa. Hän sai kuolla kotona ilman suuria tuskia, hän on nukahtanut, sillä silmät on kiinni ja suukin ihan kuin hän vain nukkuisi. Hän sai haistella eilen oman reviirinsä, mutta ei enää jaksanutkaan pissailla merkkejä mihinkään. Sen tajusin yöllä hänen maatessaan vierelläni sen jälkeen kun hän ei jaksanut tulla tuolta alhaalta vaan oli jäänyt makaamaan tielle käydessään tarkastamassa vielä reviiriään ja ukkeli haki hänet autolla ja kantoi sisälle. Lumikokkareita ei itse jaksanut saada pois jaloista ja siksi oli sinne tielle jäänyt odottamaan. Kun ne olivat poissa, jaksoi hän itse tulla viereeni yläkerran sänkyyn. Odotin aamulla hänen nousevan ylös jolloin voisin tarkistaa asian pissasta ennenkuin soitan eläinlääkärille. Hermanhan oli tullut kipeäksi perjantaina, oksennellut ja hänellä oli kuumetta ja vatsa turvoksissa. Hän oli saanut öljyä ja lauantaina hän oli kakannut ihan kunnolla, jolloin uskottiin hänen siitä toipuvan kun muutenkin oli kuin eri koira. Eilen olivat ihmetelleet kun pissa on niin tummaa ja sitä tulee vähän verrattuna juomisen määrään, mutta muuten hän oli pirteä ja iloinen. Ellemme olisi olleet reissulla, olisimme varmaankin hakeneet kaiken mahdollisen avun ja näin hän olisi saanut kärsiä ihan joutavia paljon enemmän ja ehkä kauemmin kuin nyt. Mikä parasta, ehdimme hakea hänet kotiin ja saada olla hänen kanssaan sen sijaan että tänä aamuna olisimme saaneet hakea kuolleen koiran hoidosta. Tai jos meidän kotimies ei olisikaan sairastunut ja tämä olisi tapahtunut hänen täällä asuessaan niin hänelle olisi jäänyt ikuinen trauma kun koira kuolee meidän palatessa. Ei, vaikka suru on kamalaakin kamalampi niin silti pohjalla on pienen pieni ilo ja lohtu siitä, ettei hänen tarvinnut kärsiä kauan.

Eka sanoikseni sanoin ukkelille, ettei meille sitten enää uutta koiraa hankita. Kyllä hän on ihan samaa mieltä. Saadaan me lainata pojan koiraa silloin tällöin ja se saa riittää. Onneksi meillä on lapsenlapsia ja varmaan tämä suru helpottuu kunhan Lucas tulee meidän ratoksi jo parin päivän päästä. Ei ole sitten aikaa niin paljon tähän itkemiseen, ainakaan päivisin. Ja onneksi minä olen yleensä sellainen, että itken kuin vesiputous heti kuoleman tapauksen jälkeen ja se suru menee menojaan veden mukana, toivon sen olevan myös Hermannin kuoleman jälkeen niin. Ei kyllä vielä tunnu veden pulasta tietoakaan olevan.