Kirjoittamisesta ja muusta joutavasta

Sain muutaman kivan kysymyksen, syödäänkö sudenlihaa ja montako eläintä kaatui esim. Vastaus siihen ekakysymykseen on meidän kulttuurissa, ettemme syö sitä. Tosin jossain alkuasukkaiden parissa sitäkin on syöty ja ehkäpä syödään vieläkin kuten Kiinassa ja monessa muussa Aasian maassa koiriakin ja sukuahan ne ovat. Meillä suden metsästys on ainoastaan sen kannan rajoittamista ja myös siksi, että niistä tulisi arempia kuin nyt on kun tulee metsästyspainetta kuten ennen vanhaan. Eilisestä metsästyksestä piti jokainen eläin tarkistaa, samoin ampumispaikka ja ampuja sai leimatun taljan, mutta ruho piti lähettää tutkimuslaitokselle. Meidän kunnassa siis kaadettiin 3 sutta, eli tässä 30 km säteellä. Koko läänissä oli 9 lupaa ja koko maassa yhteensä 27 lupaa. Eli ei mistään susikannan tuhoamisesta todellakaan ole kysymys.

Olen myös saanut kehuja kirjoittamisestani. Tuntuu tosi kivalta saada tällaista palautetta. Eräs lukija ihmetteli kuinka jaksan kirjoittaa näin usein. Siispä kerron tähän kirjoittamisestani oman tarinani.

Olin hyvin pienestä innokas oppimaan sekä lukemisen että kirjoittamisen salat. -56 talvella muutimme Juukaan asumaan ja siellä piti posti hakea naapurista, joka toimitti postin palvelua. Olin sellainen pikkuvanha ja istuin usein siinä pirtissä kuunnellen Hiljatädin juttuja. Usein menin sinne jo ennen postiauton tuloa ja sain tehtäväkseni hakea sen postinipun sisälle auton heitettyä sen laatikkoon.

Hiljatädillä oli siis usein aikaa avata se nippu kanssani ja lajiteltiin yhdessä rauhassa. Vähitellen pääsin kirjainten salaisuuksista selville ja opin erottamaan sukunimet ensin. Oli kyllä opeteltava myös etunimet, sillä kylässä oli kaksi samaa sukunimeä. Äidiltä tivasin myös kirjaimien opettelua ja tavasin sanomalehteä hänen kiusakseen. Opin kuitenkin kirjaimet ja sukunimet jo sinä talvena erottamaan ja syksyllä pystyin jo erottamaan etunimetkin ja osasin laittaa kahteen eri läjään näiden talojen postit. Olin silloin siis neljä vuotias napero.

Seuraavana kesänä mökkiä maalattiin. Minä kirjoitin silloin jo oman nimeni paperille ihan oikein ja joitakin muitakin sanoja sekä luin melko sujuvasti. Sain käteeni timpurin kynän jostain ja mielikuvissani olin kirjailija, jonka piti ikuistaa joitakin tärkeitä lauseita. Niinpä kirjoitin koko mökin ympäri kolmeen kertaan niitä lauseita eli kirjaimia vierekkäin melko tiheästi. Äiti sen näki ensin, mutta sitten näki joku muu ja sain sellaisen selkäsaunan, että vieläkin kirvelee persauksissa kun sitä muistelen.

Kansakouluaika meni ilman mitään mielenkiintoista, sillä osasin lukea ja kirjoittaa kouluun mennessäni niin aika oli tosi ikävää välillä. Keskikouluun pääsin ja siellä tuli uutena aiheena ainekirjoitus. Se oli minun mielestä kaikkein kivoin aine kaikista maantiedon, historian ja uskonnon kanssa. Yleensä kirjoitimme kotiaineita eli saimme ihan omassa rauhassa kotona keskittyä kirjoittamiseen.

Minun aineet olivat tosi pitkiä, joskus 1½ vihkoakin. Petyin lähes aina saatuani aineeni takaisin, sillä vaikka kuinka hyvin omasta mielestäni olin kirjoittanut niin numerona oli -6--8 välillä ja punaisia viivoja ja merkintöjä sivut täynnä. Niin, ellei sitten opettaja ollut väsynyt kesken lukemisen ja tyytynyt lukemaan ja kirjoittamaan arvion; sisältö mielenkiintoinen ja hyvä, mutta kielioppivirheitä aivan liian paljon ja perässä -7.

Olin varmaan jo kolmannella luokalla kun meille tuli uusi äidinkielen opettaja. Häntä yleensä pilkattiin ja moni piti häntä huonona opena. Hän antoi kuitenkin minulle aineesta usein jopa 9 ja enemmänkin joku kerta. Sain keskustella hänen kanssaan kahden tehtyäni jotain ilkeyttä ja sain siitä arestia useamman tunnin, joka piti istua eräänä iltapäivänä, olisiko ollut vielä lauantai, en muista. Joka tapauksessa hän oli valvomassa tätä tilannetta. Meitä kurittomia oli muutamia, mutta kaikki muut saivat lähteä kun minulla oli vielä tunti ellei kaksi jäljellä.

Opettaja alkoi keskustelemaan kanssani. Hän alkoi puhumaan miten innostunut hän on ollut minun aineistani ja kaivoi laukustaan omat muistiinpanonsa. Kyllä hän senkin sanoi, että kieliopillisestihan niissä tietenkin on puutteita, mutta eihän moni kirjailijakaan täytä kaikkia niitä hienouksia. Ai kun se oli mannaa sielulleni. Kävimme pari viimeistä ainettani läpi ja hän aivan kuin eli niissä minun höpötyksissäni antaen palautetta juuri siitä mikä hänen mielestään oli mahtavan hyvin sanottua ja että hän muisti koko aineet ulkoa, oli minulle tosi mannaa.

Meni vuosia, jopa vuosikymmeniä kun tapasin hänet uudelleen palvelutalon ruokasalissa käydessäni kotiperällä. Hän muisti minut edelleen ja minä hänet! Keskustelimme vielä kerran kirjoittamisestani ja elämästä yleensä. Hän oli aavistanut silloin aikoinaan minulla olleen elämän vaikeaa, mutta sanoi, ettei löytänyt sanoja millä olisi avannut siihen keskustelun. Nyt keskustelimme usean tunnin ajan ja hän kannusti minua kirjoittamaan vaikka vain päiväkirjaa elämästäni, jolloin saisin pitää kiinni suomenkielestä ja että kirjoittamiseni kehittyisi vähitellen mittaisekseni. Siis mittaisekseni, ei sen enempää eikä vähempää. Olin silloin jo kirjoittanut päiväkirjoja useita vuosia ja rohkenin sen hänelle kertomaan.

Kirjoitin päiväkirjoja lähes kymmenen paksua mustaa vihkoa elämän tuskaa ja pettymyksiä, omaa fyysistä ja henkistä kipua, työprosesseja joissa oli joskus todella vaikeaa, lasten kehittymistä, aviosuhteen kipuilua ja kasvua jne. Tämä oli ennen tietokoneaikaa. ´Tuli tietokone -89 ja pääsin aivan uuteen kirjoituksen maailmaan käsiksi! Olikohan 2000 kun alkoi tämä sähköpostin päivittäinen käyttövaihe ja kirjeiden kirjoittaminen helpottui huomattavasti.

Joitakin vuosia sitten luin vielä kerran ne tuskan täyteiset päiväkirjat ja mietin onko näistä enää edes itselleni mitään hyötyä. Mielestäni ei ollut. Niinpä tein rituaalisen teon ja poltin päiväkirjat repien sivu sivulta tulen nieltäväksi samalla pyyhkien pois viimeisenkin rippeen katkeruudesta ja paremman elämän kaipuusta lapsuudessani ja nuoruudessani. Kun viimeinenkin sivu oli kadonnut savuna ilmaan ja tuhkana arinalle, mieleni oli rauhallinen ja päätin kirjoittaa elämästäni avoimesti ja jopa julkisesti jossain vaiheessa.

Kun tuli tämä GBP leikkaus niin silloin päätin alkaa bloggaamisen ja kirjoittamisen yleisesti. Päätin kirjoittaa niin usein kuin minusta tuntuu mukavalta kirjoittaa, siis aivan kuin kirjoitin päiväkirjaakin. Ja niin kauan kuin minulla on 25 lukijaa viikossa. Olen siis kirjoittanut nyt toista vuotta, lukijoita on ollut paljon enemmän kuin mitä osasin edes haaveilla. En ole suostunut laittamaan mainoksia edes pienen ansion toivossa, sillä mikään muu minua ei inhota niin paljon kuin joutavat mainokset missä tahansa, niinpä en halua niitä lukijoidenikaan riesaksi.

Mielestäni kirjoittamiseni on nyt juuri minun mittaistani, ei enempää eikä vähempää. Kielioppivirheet säilyvät elämäni loppuun, enkä edes yritä tietoisesti sitä korjata, se olisi liian työlästä näin impulsiiviselle ihmiselle kuin minä olen. On tietenkin ihmisiä, jotka lukiessaan hymähtävät ja siirtyvät nopeasti mielenkiintoisempaan lukemiseen, mutta niinhän se on, ei kaikki miellytä kaikkia, eikä tarvitsekaan. Teidän kanssanne vuorovaikutuksessa kieleni joka tapauksessa kehittyy pienen pienen askeleen verran vuosittain, kiitos siitä.

Kun minulta on joskus kysytty, mitä ottaisin mukaan autiolle saarelle ja saisin valita vain kaksi asiaa. Minulle ne olisivat paksu vihko ja riittoisa kynä.