Eka yö selvittiin hengissä

Aamulla heräsin aikaisin. Noustuani ylös ja saatuani vähän vaatteita päälleni menin silittämään kaveria kuistille. Selvisin siitä ilman itkua ihan ihmeekseni. Aamupala ei kyllä maistunut ja vain ihan väkisin sain syötyä muutaman suupalan. Luin postit ja vastailin joillekin. Ihmeen moni on lähettänyt suruvalitteluja ja ovat kanssamme surua jakamassa.

En kuitenkaan kyennyt alkamaan mitään hommaa tekemään. Oli kerääntynyt monta pakollista puhelua soitettavakseni. Sain ne kaikki soitettua. Vaikein puhelu oli Agrialle koiran vakuutuksen irtisanomisesta. Sillä jouduin ottamaan Hermannin kansion ja siinä kannessa on hänen suuri kuva silloin pentuna otettu, jolloin hänellä oli vielä kauhean pitkät ja kauniit silmäripset. En kestänyt katsella sitä kuvaa itkemättä. Viimein kuitenkin sain senkin puhelun soitettua ja laitettua hänen passinsa ja sen kansion takaisin hyllyyn. Vielä olisi soitettava eläinlääkärille tapahtuneesta, että sielläkin voidaan siirtää hänen paperit arkistoon, eikä tarvitse enää varata aikaa vuotuiseen rokotukseen. Sitä puhelua en ole kyennyt vielä soittamaan.

Koko kroppa tuntuu edelleen kuin sementillä täytetyltä. Rinnassa on iso möhkäle ja odottaa vaan itkun purskahduksia. Niinpä menin sänkyyn katsoakseni vähän telkkaria. En kuitenkaan siihen kykene keskittymään. Enkä enää osannut myöskään nukkua, vaikka sitä univelkaakin on vielä melko monet tunnit.

Tullessani alakertaa näin ovessa roikkuvan Hermannin kuvan ja silloin purskahdin itkuun. Meillähän on myös hänen kuvansa pihalle tullessa. Kai ne on yritettävä ottaa pois ja tallettaa kansion välissä vielä jonkun aikaa ainakin.

En jaksanut lähteä ukkelin mukaan kun hän kantoi Hermannin ulkorakennuksessa olevaan pakastearkkuun. Siellä hän nyt pötköttää ja saan käydä silittämässä silloin kun tuntuu siltä. Suunnittelimme jo alkaa polttamaan haudan paikkaa sulattaaksemme roudan, jolloin voisimme kaivaa sen haudan itse. Mutta totesin sen liian suureksi urakaksi, joka pitäisi kyllä yhdessä päivässä tehdä ettei jäätyisi uudelleen. Jotenkin tuntuu, etten sitä urakkaa suo ukkelin tehtäväksi, se olisi liian raskas ja kestäisikö hänen sydämensä sitä hommaa. Niinpä odotamme nyt kevääseen kun routa sulaa.

Menin takaisin sänkyyn ja hetken olin syvässä rentoutuksessa kun havahduin siihen, että käteni etsi Hermannin päätä silitettäväkseni. Tunne oli niin vahva, että se tuntui niin todelta kuin se toissa öinen hänen vieressäni olo olisi ollut totta. Annoin itselleni luvan olla siinä ja uskoa hänen olevan siinä vieressäni muutaman minuutin ajan. Sitten tuli itku ja todellisuus eteen.

En varmaan koskaan unohda sitä viimeistä katsetta kun hän makasi siinä vierelläni pää tassujen päällä oikein litteänä ja hän katsoi minua suoraan silmiin kauan. Silitin häntä siinä ja kysyin onko hänellä tuskia. Ei kovin paljon oli se vastaus minkä sain. Silmissä oli onnellisen koiran katse ja välillä hän napsutteli suutansa aivan kuin olisi jotain hyvää saanut maistella. Tosiasiassahan hän ei enää kotona syönyt muuta kuin hyvin pienen maksapalan ja joi kyllä vettä reilusti, mutta pissan pisaraakaan ei munuaiset enää jaksaneet tuottaa.

Olen tässä miettinyt poistaisinko blogistani hänen valokuvansa, mutta se tuntuu jotenkin väärältä. On minun opittava näkemään hänen kuvansa itkemättä ja siihen saa mennä se aika kuin on tarpeellista. Ukkelin kanssa puhuttiin pitkään kaikenlaista ja esitin haluavani Hermannista hyvän valokuvan makuuhuoneen seinälle. Hän ei siihen suostu vielä, sanoi sen vaan koko ajan muistuttavan ja hän haluaa nyt mennä eteenpäin mahdollisimman pian. Ehkäpä saan sen kuvan sitten joskus. Ólihan hän meidän perheen tärkein jäsen tässä kotona.

Ukkeli on hakenut minulle sukset tuohon kuistille ja lähti juuri äsken ajamaan lumikelkalla rataa missä voin hiihtää. Tuntuu vaan vielä aivan mahdottomuudelta lähteä yksin hiihtämään. Herman juoksi vielä viime talvena hyvin usein mukanani hiihtäessäni ellen tehnyt kovin pitkää hiihtoretkeä, jolloin hän sai jäädä kotiin eläkeläisenä. Kai minun on kuitenkin pakko alkaa ajattelemaan itseäni ja omia fyysisiä tarpeita. Eli on syötävä ja liikuttava.

Olisi lounaan aika, mutta ei ole nälkä. Jos yrittäisin vaikka banaanin saada menemään alas, sillä jotain on pakko syödä joka tapauksessa. -- Ei nyt tuli naapuri jakamaan suruamme, joten on kai pistettävä kahvia tippumaan ennenkuin alan itkeä vollottamaan.