Lumitöitä riittää

Jäin eilen yksin kotiin ukkelin lähdettyä auttamaan pojan perheen muutossa ja tuo sitten tänään pikkupojan tänne muutamaksi päiväksi muuton alta evakkoon. Kiva ilta oli, vaikkakin näin flunssaisena aika menee nokkaa niistäessä. Luin yhtä kirjaa melko pitkälle ennenkuin uni vei. Yö oli tosin melko katkonainen kun niistämään piti nousta yölläkin.

Aamulla heräsin johonkin kivaan uneen. Päätin muistaa sen ja nousin silleen hiljalleen sängystä, jolloin uni yleensä vähän kauemmin elää elävänä muistissa. Vielä vessassa sen muistin, mutta laitettuani teeveden kiehumaan se oli kadonnut kuin pieru taivahan tuuliin.

Aikoinaan kirjoitin unipäiväkirjaa käytyäni sellaisen unien tulkinnan kurssin. Se oli mielenkiintoista ja opinkin tulkistemaan omia uniani jo melko hyvin. Siihen aikaan unet toistuivat ja toistuivat kunnes tajusin niillä olevan ihan selkeän viestin ja tarpeen muutokseen elämäni suhteen. Unesta sai myös aineksia kuinka se muutos oli mahdollista. Edelleenkin tiedän unieni muistuttavan minua stressistä vaeltaessani jossain suuressa talossa eksyksissä.

Kun sitä unta en kiinni saanut niin puin vaatteet päälleni aamiaisen jälkeen ja lähdin tekemään lumitöitä. Oli yön aikana satanut reilut kymmenen senttiä. Melkoista ähertämistä se jo on kun en jaksa kolalla nostaa vallin yli lastia kunnolla. Puolet pihasta jaksoin kolata ennenkuin tuli kipeän tunne selässä varoituksena liiasta rääkistä. Otin kyllä särkypillerin jo lähtiessäni ja kunhan tässä odottelen kivun hellittävän, voin ehkä jatkaa sitä urakkaa vielä vähän kerrallaan. Ellei hellitä, on se sen merkki, että riittää tälle päivälle minun osuuteni.

Siinä kolatessa tuli mieleeni, eikö tällaisen talven aikana synny uusia innovaatioita lumen luonti välineiden valmistuksen suhteen. Vaikka meillä onkin sellainen muovinen kola niin se on liian painava joka tapauksessa huono selkäiselle. Onhan nyt kevyttä materiaalia vaikka kuinka paljon olemassa. Samoin lumilapio on edelleen jostain metallista tehty, eikä sekään ole mikään kevyt pitää ihan jo ilman luntakin käsissä.

Ei taitaisi olla ollenkaan huono sijoitus hankkia lumilinko, joita näkee nykyään lähes jokaisella pihalla missä asuu vanhempaa väkeä. Olen pitänyt niitä leikkikaluina tähän saakka, mutta nyt alkaa ajatus muuttua siihen suuntaan, että kannattaisi kyllä kokeilla. Täällähän on joka talvi paljon lunta, joten tuskin se käyttämättömänä jäisi seisomaan tuonne varastoon kuten kompostimylly. Kompostoitavaa kyllä riittää myös.

Ei kuulu vielä mummin mussukan tulosta mitään joten alanpa silittämään eilistä lakanapyykkiä. Tosin ehkä kannattaisi säästää keväämmälle kun sähkön hinta on edelleen korkea, mutta en halua noita ruttuisia vaatteita komeroon täytöksi. Annan mukavuuden voittaa tämänkin kerran.

Luminen maisema

On siis helmikuu lopussa, päivä on jatkunut ja illan sinertävä hämy saapunut kevään merkkinä. Minä vaan en ole ollenkaan vedossa kuten luonteen piirteisiini kuuluu kevään lapsena. Saattaisin nukkua kellon ympäri ja enemmänkin, mutta järki sanoo sen olevan tuhoisaa mielelleni. Niinpä pakotin itseni nousemaan kahdeksan jälkeen tänäkin aamuna.

Vihdoinkin sain lakanat koneeseen ja ukkeli lupasi huolehtia lopun sänkyjen ja makuuhuoneen siivouksesta pölyjen pyyhkimistä vaille. En viitsi edes sanoa, montako yötä on samoissa lakanoissa nukuttu. Onneksi on välillä oltu muuallakin yötä.

Linnut ikkunan takana seuraavat kyllä elämääni varmaankin melko tarkoin. Ylös noustuani oli sellainen oikea lumipurku, kuten lapsena sanottiin. Suuria hiutaleita sakeana tippui taivaalta niin raskaan näköisenä maahan, mutta lakkasi jo aikaa sitten. Silloin linnutkin näkivät minut istumassa tässä koneella alkoivat "puhumaan" ja kyselemään, eikä sitä aamuruokaa tänään jo tulisi tarjolle.

Lähdin ulos ja pukeuduin lumitöitä varten kevyesti. Vein linnuille ruokaa, mutta ruokapaikka oli ensin siistittävä tasaiseksi. Sitten aloin kolaamaan lunta. Lähes tunnin uurastettuani piha on suurimmaksi osaksi valmis, sillä ukkeli oli aloittanut jo lehteä hakiessaan rappujen edestä. Hyvä olikin niin, sillä vallit alkavat olla niin korkeat etten enää jaksa saada lunta niin ylös tässä rappujen edessä. Onneksi lumi ei ollut kuitenkaan märkää kuten epäilin lähtiessäni ulos. On edelleen nipin napin miinuksen puolella niin lumikin oli edelleen kevyttä.

Flunssan oireet kylläkin kiihtyvät, nokka vuotaa, kurkkua kutittaa ja päätä pakottaa. Toivottavasti menisi jo ohitse huomiseen ennenkuin Lucas tulee tänne meidän iloksi muutamaksi päivää vanhempien tehdessä muuttoa.

Minua odottaa mukava puuha. Tein eilen perunavelliä ja nyt siitä lopusta leivon rieskaa. En ole aikoihin leiponut rieskaa ja nyt sitä alkoi haluttamaan joku päivä sitten kun siskoni kanssa puhuttiin jostain muusta ruokaan liittyvästä. Eihän se perunavelli ole mitään ravintorikasta ruokaa, mutta joskus haluttaa niitä lapsuusajan eväitä maistella ja etenkin kun veljeni oli aikeissa tulla käymään ajattelin hänet yllättää perunavellillä. Ei sitten tullutkaan ja nyt on sekä sienisalaattia, marjapuuroa ja kohta myös perunarieskaa millä herkutella.

Joskohan tuo leipomisen himo voittaisi tämän sitkeyden ja saisin puhtia aloittaa sen samalla kun lämmitän pannua ja kuuntelen radiota. Muuten vieläkin yritin pukeutua ihan hiljaa, ettei vain Herman heräisi ja olisi mukaan lähdössä kunnes tajusin, ettei hän enää kipaise rappuja alas kuullessaan vielä vanhanakin minun pukeutumisesta aiheutuvan äänen. Ikävä hipaisi kipeästi.

Hiihtämisestä ja muusta

Eilen kävin hiihtämässä ja oli todella suuri nautinto laskea myös tuo mäki alas. Ensin pelkäsin tietenkin ja jännitin niin että jalat tärisivät. Kun viimeinkin tajusin, ettei se vauhti lisäänny siitänsä niin annoin mennä ja aloin jopa vauhtia sauvomaan.

Puoli tuntia hiihtelin sitten reipasta vauhtia ja tullessani toin postin. Olin niin riemua täynnä kun vihdoinkin pääsen hiihtämään, vaikkakin vain tuossa tiellä. Se ilo loppui lyhyeen, sillä kohta kotiin palattuani kuului ison koneen ääni. Menin katsomaan ikkunasta mitä ihmettä siellä nyt tehdään ja saatte arvata miltä naamani näytti nähdessäni tielanan kääntymässä.

Siihen loppui hiihtämisen riemu tällä tiellä, sillä nyt se on lanattu lähes maata myöten ja soraa on vaikka lapioda. Ukkeli yritti lohdutella että ehdithän sentään käydä yhden reissun ennen lanausta. Oli lähellä, etteikö yläraaja heilahtanut.

Ensi yöksi on luvassa uusi lumisade, joten ihan sama vaikka ukkeli ei tänään ehdikään ajaa lumikelkalla jälkeä tuonne metsään. Hän on aamu kuudesta saakka laittanut sitä auton kopperoa ja lähti nyt viemään katsastukseen sen. Ei voi kun toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Harmittaa, sillä ensi viikolla tiistaina olisi hiihtokilpailut kylällä. Olisi pitänyt vähän paremmin ja enemmän ehtiä harjoittelemaan siihen mennessä. Olen nimittäin uhkaillut käydä siellä kilpailemassa heti kun uskallan sen mäen siellä laskea. Se on vaan niin jyrkkä, että taitaa vielä tänä talvena jäädä väliin ellen ihan rohkeasti rokkaa syö.

Ei meitä vanhempia naisia niin kovin monta ole kilpailemassa, niin ei olisi kovin suuret paineetkaan. On muistaakseni yksi sarja 50-65 vuotiaat ja toinen 65-80, mutta tänä vuonna joutuvat lisäämään vielä yhden sarjan eli yli 80vuotiaat. Nuoremmille on tietenkin omat sarjansa. Siellä on ihan suuren urheilujuhlan tuntua kun on jopa musiikkia, grilli ja yleensä koko kylän väki kokoontuu siihen tapahtumaan. Kerran olen ollut katsomassa ja kivaa siellä oli. Silloin jo haikailin, että olisi se kiva hiihtääkin ja jätin sen hautumaan mietintämyssyyn.

Jos tuon auton saisi nyt toimimaan niin voinhan lähteä iltapäivällä hiihtämään sen kilpaladun. Muuten se menee ihan hyvin, mutta se mäki. Toisaalta siinähän olisi se minun mahdollisuuteni kultaan, hi hi. Näin painavana vauhtiakin tulee enemmän siinä mäessä ja saisin muutaman sekunnin kyllä toisia kiinni jos tasaisella en jaksaisikaan niin kovasti vetää menemään. hi hi.

Tässä haaveillessani olen kyllä unohtanut yhden suurimman totuuden omasta kilpailuun osallistumisesta. Entäs se jännityksen sietokyky? Sitähän minulla ei ole ollenkaan. Varmaankin yö ennen kilpailua jäisi ilman unta kun stressihormoonit nousevat riehumaan jo pelkästä ajatuksesta. Ja odottaessa omaa lähtölaukausta olisivat jo kaikki lihakset hapoilla jännityksestä. Voi voi tätä surkeutta. Mitä siihen silloin sanoisi sydän. Taitaa haaveeksi jäädä koko kisa.

Mikä ihana päivä!

Aurinko paistaa, hanki hohtaa puhtaan valkoisena, lintulauta on täynnä lintuja ja mielikin on hieman kevyempi tänään. Eilinen kun meni itkuksi saatuamme Hermannin tuhkauurnan kotiin. Tuossa se hyllyn päällä saa olla kuvien kanssa odottamassa kesää. Yhtä pieni ja painava on tuo tuhkauurna kuin mitä Herman oli silloin kun eka kertaa hänet nähtiin. Käytiin katsomassa heti viikon vanhana ja silloin hän oli ainut siitä pesueesta, joka tuli meitä katsomaan, pureskelemaan kättä ja nuolemaan minua. Sanoinkin, että tässä se meidän koira varmaan on. Ja niin olikin. Kymmenen tosi ihanaa vuotta hän oli meidän kanssa ja varmaan hänellä oli onnellinen elämä.

Laitoin äsken oikein hyvää ruokaa. Hanhifilettä kantarellikastikkeessa haudutettuna, perunaa, parsaa ja herneitä, sekä mustaviinimarjahyytelöä. Kyllä se meinasi kielen viedä mennessään. Kolmelle riitti ihan reilu annos yhden hanhen fileestä, joten se on kyllä suuri kokoinen. Naapuri, joka ei koskaan aikaisemmin elämässään ollut edes maistanut hanhen lihaa oli todella yllättynyt, sillä hänkin on kuullut tarinoita siitä kuinka sitkeää ja mautonta lihaa se on. Sanoi nyt muuttaneensa kerralla käsityksen hanhen lihasta ja mielellään tulee toistekin syömään vaikka tarjolla olisi hanhea. Jälkkäriksi tarjosin marjoja ja vaniljajugurttia, mutta kumpikaan ei jaksanut sitä syödä. Aikovat syödä sitten välipalana sen.

Minulla on pian nämä sisätyöt valmiina ja pannu lämmitettynä niin lähden sitten hiihtämään pienen lenkin. On pakko hiihtää tietä pitkin, sillä ukkeli ei ole vieläkään ehtinyt ajaa kelkalla jälkeä lumisateen jälkeen. Näillä nykyisillä suksilla on vaikeaa hiihtää paksussa lumessa, joten en lähde edes kokeilemaan ja voimia turhaan kuluttamaan. Hieman kyllä hirvittää tuo mäki laskea eka kertaa alas, mutta viime talvena laskin sen niin monta kertaa kaatumatta. Toivon yhtä hyvää tuuria nytkin ja onhan siinä ohut kerros lunta jarruna eka kerralle. Takaisin tulo on kyllä raskaampaa vastamäkeen, mutta eiköhän se onnistu, sillä otan varmuuden vuoksi jo nyt särkypillerin.

Löysin komerosta vanhan ulkoilupukuni. Sen olen ostanut joskus -90 luvulla ollessani vielä alle satakiloinen keijukainen. Sitten se on jäänyt tuonne komeroon, sillä en ole raskinut niin hyvää ja kallista pukua heittää tai antaa pois, vai olisiko vaan unohtunut sinne. En tiedä. Nyt kokeilin sitä ja onhan se vähän lainapeitteen näköinen, mutta se on joka tapauksessa juuri riittävän lämmin hiihtämiseen kun alla on ohut hengittävä kerrasto vai onkohan sen nimi alusasu, siis pitkät kalsarit ja paita. Tämän talven se saa kelvata hiihtopukuna joka tapauksessa, enhän ole menossa mihinkään yleisille laduille edes. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä mihin innostun kun alkuun pääsen. On matkaa vielä paljon hiihtämättä päästäkseni siihen 200 km tavoitteeseen. En vielä anna periksi kuitenkaan, vaikka siitä puuttuu 199 km.

Risteilystä

Niin on sekin koettu pitkästä aikaa, siis risteily. Meillähän lähti bussi tuosta parin kymmenen km päästä, vei satamaan, ajelutti Tallinnassa ja toi takaisin. Jätimme tuon minun kopperon sinne parkkipaikalle odottamaan ja nousimme bussiin ensimmäisinä jo varttia ennen lähtöaikaa. Nimittäin keli oli mitä hankalin tuolla etelämpänä. Siispä lähdimme heti matkalle kun saimme pienet laukut kyytiin ja itse olimme istuinpaikat valinneet.

Ihmisiä tuli kyytiin matkan varrelta, mutta ei ketään tuttavia. Karlstadin jälkeen kaikki ilmoittautuneet istuivat kyydissä ja matka jatkui ilman muita pysähdyksiä, mutta lounas tauko oli suunniteltu Örebrohon. Siellä kävimme syömässä oikein maukkaan lounaan.

Minä varasin itselleni käsityön matkalle pitämään pelkoa ja jännitystä poissa. Se oli hyvä valinta ja niin istuin mennen tullen ilman mitään huolia neuloessani villasukkia. Ehdin meno matkalla neuloa yhdet naisten sukat ja paluu matkalla 2½ paria lasten sukkia. Sain kädet hyvin tuettua ja säilyin lähes ilman kipua, tosin taukoja oli pidettävä melko usein.

Laivalle päästyämme menimme suoraan hyttiin ja lepäsimme reilun tunnin ennenkuin valmistauduimme päivälliselle lähtöön. Meitä odotettiinkin siellä ja koko sakille oli varattu pöydät valmiiksi. Ruokaa oli paljon ja monenlaista herkkua kuten yleensä näillä laivaristeilyillä on tapana. Victorialla ei kylläkään juomat kuuluneet hintaan kuten näillä Suomi-Ruotsi risteilyillä.

Sain kuin sainkin tingittyä puolet omasta hinnastani takaisin eli sain vastikkeena lasten ruokakupongin, joka käytettiin sitten myöhemmin illalla hakemalla pikaruokalasta seuraavaksi päiväksi eväät.

Ruokailun jälkeen olimme niin väsyksissä, että päätimme lähteä lukemaan ja nukkumaan sen sijaan, että olisimme alkaneet nauttimaan latinorytmisistä ohjelmista. Se oli varmaan ihan hyvä päätös. Tosin ukkeli lähti etsimään laivalta telkkari ohjelmaa ja samalla kävi ne seuraavan aamun eväät ostamassa sillä vastikelapulla. Ei sitä ohjelmaa löytynyt, joten hän heräsi aikaisin aamusta katsomaan olympialaisia.

Aamulla olimme satamassa yhdeksän jälkeen hieman aikataulusta myöhässä, sillä merelläkin oli melkoinen myräkkä. Bussilla ajelimme kaupungin ympäri ja sitten ostoksille isoon ostariin. Kyllä Tallinna on muuttunut valtavasti näiden 21vuoden aikana. Silloin -89 kävimme siellä eka kerran. Edelleenkin muistelemme sitä matkaa ja meidän mielestä se on ollut kaikkein mielenkiintoisin ja antoisin.

Ostarissa kiertelimme ja katselimme vaan näyteikkunoita todeten hintojen nousseen tosi hurjasti vielä näiden viimeisten vuosienkin aikana edellisestä käynnistä, olikohan 2005. Ruokakauppaan mentiin sitten asioimaan. Ostimme melkoisen määrän leikkeleitä ja erilaisia makkaroita. Löysin sieltä myös sen neulelangan ja vauvalle potkupuvun. Lucakselle yritin löytää kivat sisätohvelit, mutta ei vaan sellaisia sattunut löytymään.

Ostimme illaksi minulle hyvät eväät, samoin kotimatkalle. Ukkeli kävi kyllä laivalla syömässä sekä illallisen että aamiaisen, mutta minun ei mielestäni kannattanut lähteä sinne itseään kiusaamaan. Tuli ostettua myös lonkeroa, jota täältä ei saa. Se on jääkylmänä vaikkapa hiihtoreissun päälle oikein hyvää, tai kesällä helteisenä päivänä.

Paluumatkalla kävimme katsomassa mitä laivalla tapahtuu. Näimme kun opetettiin latinotansseja, kuuntelimme kuubalaista musiikkia ja kiertelimme vain laivan ympäri ennenkuin kyllästyneenä lähdimme hyttiin lukemaan ja ukkeli katsomaan kisoja. Ei päästy edes tanssimaan, sillä ohjelma oli varmaankin katsottavaksi tarkoitettua. Tietenkin me tanssimme pari kappaletta, vaikka kukaan muu ei lavalle sitten tullutkaan. Ukkelia hieman nolotti meidän kahden tanssi ja suostuin sitten lähtemään pois suosiolla. Kyllä meikäläiselle täytyy olla suomalainen tai ainakin skandinaavien musiikkia tanssittavaksi.

Eilen aamulla tulimme satamaan kymmenen aikoihin ja pian olimme koko porukka bussissa ja kotimatkalla. Ihan kiva reissu se muuten oli, mutta se tanssimisen vähyys jäi kaivelemaan ja odottamaan toisenlaista risteilyä. Nythän olisi ilmaisia risteilyjä tarjolla, mutta tämä matka satamaan on melkoinen este.

Bussissa ihmiset laskivat miten edullisesti olivat ostaneet kaikenlaista. Me laskettiin eilen illalla sama juttu, mutta emme päässeet missään suhteessa voitolle kuten kanssa matkaajat. Meidän risteilyn kuluja kun ei saatu peitettyä halvan viinan tuonnilla. Jonkun aikaa on kyllä leikkeleitä leivälle ja makkaroita grillattavaksi tarvitsematta niitä kaupasta kantaa. Siitä vaan tulee mieleen, että ostanko yleensä noin paljon juuri makkaroita lihottamaan. Olisiko siinä se rasvavoitto matkasta sitten laskettavissa kalorioina. Lonkeroitahan ei täältä olisi löytänytkään, joten nekin menevät täysin miinukselle hinnalla millä hyvänsä.

Luminen maisema

Lunta on satanut hiljalleen koko päivän. Alkaisi olla jo kolattavaksi asti ja ukkeli kävi aloittamassa vähän jo hakiessaan postin. Minä jäin kirjaan kiinni aivan aamusta alkaen enkä ole saanut mitään muuta tehtyä kuin keitin papu-herne-peruna-valkosipuli- sipuli-makkarasoppaa. Ukkelille tuli sellaisen makkarasopan mieliteko pitkästä aikaa. Pakastevihannekset oli lopussa niin oli keksittävä jotain niiden tilalle ja hyvää tuli noinkin. Sitä riittää syödä vielä illemmallakin jos tulee nälkä.

Olisi aika alkaa pakkaamaan ne vähäiset tavarat mitä Tallinnan risteilylle tarvitsee ottaa mukaan. Minun on silitettävä vähän vaatetta jos meinataan tanssia ja kai sitä muutakin tarvitsee tanssikengistä alkaen pakata mukaan. Minulla on vaan jo jotenkin vastenmielistä koko lähteminen aivan kuten aina kun se lähtö lähenee. On niin kauhea kivaa suunnitella matkaa, mutta sen jotenkin jo elää lävitse siinä odotellessa, joten olo on jo ihan tyhjä.

Ukkeli odottaa kovasti pääsevänsä noutopöytään syömään. Minä en siitä niin kovin välittäisi, enkä yksin matkustaessa varmaankaan menisi. Nyt kyllä menen seuraksi ja onhan siellä vara mistä valita monenlaisia herkkuja minullekin. Voin herkutella vain kaikkein parhailla ja silloin ei ole vaikeaa valita, sillä rakastan kalaa ja äyriäisiä. Yleensä en lämmintä ruokaa edes halua ja nythän sitä ei enää sovikaan massuun.

Otamme mukaan myös saunomisosastolle ja altaalle menoa varten tamineet. Joskus olemme saaneet laivalla koko sauna- ja allasosaston ihan kahdestaan ja sehän on hauskaa. Olisipa nytkin niin hyvä tuuri. Eipä silti, en minä ihmisiä pelkää niin paljon että jättäisin sen palvelun käyttämättä ellei kahden saataisi olla, mutta plussat on aina kotiin päin.

Saimme eilen synttäripäiväkutsun Rovaniemelle saakka viikon kuluttua. Etsin eilisen illan ja siihen hätään vielä erään ystävänkin pistin matkatoimistoa leikkimään, mutta se matka olisi sen verran kallis ja monimutkainen, että jätämme sen väliin. Ellei nyt jotain hyvää bussimatkaa vielä ensi viikolla löydetä ukkelille. Kyllä hänet sitten rajalta sukulaiset hakevat ihan mielellään. Minä en oikein ole innokas istumaan bussissa noin pitkää matkaa ellei nyt sitten jotain oikein mukavaa houkutinta vielä tule.

Eli kuten huomaat, meillä alkaa olla tätä menoa melkoisesti jos vain jaksamme ja haluamme kulkea. Kunhan emme jo ennen kesää reissaa niin paljon, että kesäksi jäämme istumaan onki kädessä mökin rantaan. Siinäkään vaihtoehdossa ei ole mielestäni mitään vikaa.

Hiihtoreissu takana

Vihdoinkin sain itseni pakotetuksi suksille melkoisen ähkimisen jälkeen. Nimittäin se ähkiminen tuli vaatteita ja monoja päälle laittaessa. Syke nousi jo siinä melko korkealle kun en omia urheilusukkiani meinannut löytää mistään! Viimein ne pilkahtivat esille ukkelin vaatehyllyltä takaa. Toiseksi harmikseni en meinannut löytää pipoa, jota yleensä hiihtäessä olen pitänyt. En vaan muistanut enää sen olleen minulla mukana viime viikonlopun maalikyläreissulla ja siksi edelleen oman laukun taskussa.

Kun viimein pääsin suksille, en meinannut taipua laittamaan sidettä kiinni ja sen kanssa ähkin aikani. Kunnes kaikki pelit oli paikallaan ukkelin tuodessa vielä puhelimenkin taskuun varmuuden vuoksi. Nitropurkkia en kyllä minäkään muistanut.

Lähdin tätä meidän metsään ajettua kelkan jälkeä hiihtelemään ja kohtahan siinä sellainen pieni ´ja oikein loiva mäki koetteli minun tasapainon heikkoutta, tosin pysyin pystyssä juuri ja juuri. Sitten meidän takarajalla tulikin tänkapå eteen, sillä toinen jälki vei jyrkästi suoraan alas ja toinen suoraan ylös. Kokeilin ylös, mutta en jaksanut sauvoa, joten oli käännyttävä alas, jolloin arvannetkin seurauksen.

Sukset lähtivät sellaisella vauhdilla sitä jyrkkää alaspäin ja minut valtasi aivan kauhea pelko kaatumisesta. Niinpä ainoana keinona oli yrittää kääntää koko meno ulos jäljeltä hankea kohti. Se onnistui nipin napin ja aivan viime hetkessä sain väistettyä kaatumisen. Kyllä siinä kirosin ukkelin ajattelemattomuuden ajaa juuri pahimmista paikoista tietäen miten heikko olen laskemaan mäkiä. Viimekin vuonna tuossa kohtaa jouduin usein kiertämään hangen kautta päästäkseni mieliladulleni vähän kauemmaksi.

Niinpä käänsin sukset kotia kohti ja nautin tuon tasaisen pätkän kun jaloista se pelosta ja jännityksestä syntynyt vapina hetken päästä hellitti. Nyt on ukkeli ajamassa uutta jälkeä moottorikelkalla. En kyllä enää tänään lähde sitä kokeilemaan, sillä varmaan jo tästäkin vartin menosta on lihakset jäykkänä aamulla vaikka tästä saunaan olenkin lähdössä pehmittämään niitä ihan kohta.

Ainakin se kropan kutina lakkasi toistaiseksi. Mutta ikävä rinnassa nostelee päätänsä aivan kauheasti. Sitä lisäsi vielä se kun naapurin koira oli käyttäytynyt kovin kummallisesti aamulla eli aivan samalla tavalla kun Herman sinne joskus salaa meni tarkastelemaan tilannetta ja Puffe sen huomasi. Silloin tuli pienestä koirasta iso ja valtavan vihainen. Näin siis oli aamulla ja H. ei ymmärtänyt mistä moinen johtui, sillä mitään ei näkynyt missään. Sanoin, että kai Herman kävi samalla reissulla sielläkin kun kerran oli täälläkin sitä kakkua katselemassa. Kyynelet se sai pintaan ja saa vieläkin. Kai on alettava soittelemaan tuhkauurnan jälkeen, jospa Herman haluaa tulla kotiin uurnassa ja siksi tätä elämää näin paljon hänen koettavaksi. Jos ovat vaikka unohtaneet soittaa kiireiden vuoksi sieltä klinikalta. Autokuume laski kovasti joka tapauksessa.

Huonosti nukuttu yö

Heräsin ensin Hermannin haukuntaan kolmen aikoihin yöllä. Hyppäsin sängystä ihmetellen miten hän on ulkona tähän aikaan ja katsoin ikkunasta ulos kunnes tajusin, ettei hän ole ulkona. Käväisin pissalla ja yritin nukahtaa uudelleen, mutta heräsin kun kuulin hänen raapivan ulko-oven takana. Sytytin lukulampun ja päätin lukea kirjaa. Silloin muistin Hermannin täyttäneen jo eilen 10v ja ajattelin hänen vaan tulleen katselemaan, eikös hänelle nyt enää synttärikakkua laitettukaan kuten tavallisesti. Eli eilen elin vasta edellistä päivää jostain syystä.

Luin siihen kunnes päivä valkeni ja ukkeli alkoi pyörähtelemään sängyssään siihen malliin, että on ylösnousun aika. Sammutin valon ja rypistin silmät kiinni ajatellen kaikkea kaunista, mitä Hermannin kanssa on nähty ja koettu yhdessä. Siihen nukahdin ja käteni alla ollut tyyny oli kuin hänen päänsä kun hän joskus makasi vieressäni.

Nousin myöhään ylös hiljaiseen mökkiin. Ukkeli oli laittamassa tuota auton kopperoa eli vaihtamassa siihen sitä jarrulevyä, joka enää puuttuisi katsastukseen viemisestä. Sieltä tulivat pettyneinä, sillä eivät he saaneet niitä osia irti, joten auto on jälleen vietävä verstaalle.

Minun sappeni pääsi kiehahtamaan ja käskin ajaa auton suorinta tietä vasta avatulle romuttamolle. Siitä todistuksesta saisi useammassa autoliikkeessä hyvän alennuksen ostaessa uuden miljöystävällisen auton. Eli useita tonneja enemmän kuin vaihdossa tai sitä myydessä, mutta kun se ei mene jakeluun kenellekään. Tehkööt kuten parhaaksi näkevät. Se tarjous loppuu tämän kuun viimeiseen päivään.

Minä väsytin itseni eilen lukemalla netistä autojen testauksia ja vertailuja sekä etsiessäni mieleisiä vähän käytettyjä autoja. Stressihormoonit saivat kyytiä ja koko yö meni sitten noiden painajaisten kanssa pyöriessä ja lukiessa. En ole siis tänään mikään oivallinen keskustelukumppani, rakkaasta ja ihanasta vaimosta puhumattakaan. Kroppaa kutittaa ja saan käyttää kaiken taitoni pitäessäni kynnet irti ihosta, sillä se vaan tekisi asian pahemmaksi.

Tänään siis olisi keksittävä keinot saada stressi hallintaan ja mikäs parempi hoito siihen olisi kuin lähteä hiihtämään vihdoin ja viimein, mutta vain sen verran että hiki tippuu pinnasta ja syke nousee pari kolme kertaa. Muutoin on vaarana stressin lisääminen eikä vähentäminen. Toinen keino olisi tietenkin jos omistaisin muutaman satatuhatta käteistä, niin tilaisin uusimman ja mieluisimman auton kyselemättä keneltäkään mitään. Ajelisin taksilla tarvittavat ajot siihen kun saisin auton hakea valmiiksi varustettuna liikkeestä työntäen käteisenä rahat tiskiin. No, tämä vaihtoehto ei ole minulle mahdollinen juuri nyt. En halunnut ottaa eläkesäästöäni kerralla verotuksen vuoksi, joten täytyy vaan tämä eka vaihtoehto hyväksyä ja olla kiitollinen siitä kuinka halvalla voi stressiä hoitaa, he he.

Autokuumettako?

Lähdin katselemaan autoja vihdoinkin saadakseni vähän muuta ajateltavaa vaihteeksi. Se on muuten tosi kivaa puuhaa monessa mielessä, mutta kyllä siinä touhussa tarvittaisiin myös melkoisen paljon teknistä tietoa autoista yleensäkin. Ei ihme jos poikani sanoi, että et sitten yksin mene valitsemaan mitään kopperoa, vaikkakin tähän saakka olen aina itse valinnut kulkuneuvoni enkä huonoja kauppoja muistaakseni ole koskaan tehnyt, hi hi.

Soitin lähtiessäni siihen samaan liikkeeseen mistä tuon kopperon ostimme 11v sitten. Haluaisin oikeastaan lähes samanlaisen ainakin kulutukseltaan ja muiltakin kuluiltaan. Nimittäin tuskin auton pito halvemmaksi voi tulla kuin mitä tällä kopperolla ajo on ollut toissa vuoden loppuun saakka. Tämä toista vuotta on sitten ollut aivan turhaa sekä itsensä kiusaamista kuin lompsan levittämistä.

Ukkeli oli mukana ja tietenkin meillä kahdella on aivan erilainen maku. Luovuimme hetkessä aivan uuden auton ostosta, tosin ihan kivan Alton saisi kylläkin alle sadalla tonnilla, joka ei auton hinnaksi ole oikeastaan paljonkaan. Se vaan tuntui niin kovin heppoiselta ja paljon pienemmältä kuin tuo vanha palvelija.

Sitten katselimme kahta käytettyä. Toinen ei ole ulkonäkönsä puolesta ukkelille kelpaava ja minun mielestä taas se toinen oli kulkenut jo aivan liian paljon siihen hintaan. Niinpä me keräsimme kaiken mahdollisen materiaalin ja laskelmat mukaan lähtiessämme kotimatkalle. Voimme kaikessa rauhassa miettiä ja vatvoa näitä vaihtoehtoja, eikä vähiten merkitse myöskään se kun on mahdollista vertailla ihan rauhassa netiltä vastaavanlaisten hintoja yms.

Nyt olen siis istunut netillä etsien autoja ja kyllähän niitä löytyy useitakin ympäri maata. Myöskin löysimme aihetta päästä tinkimään noista meidän vaihtoehdoista ihan reilun puoleisesti, vaikka myyjä valitteli kuinka pienet marginaalit autokaupassa nykyään on.

Oliskohan myyjä muistanut sittenkin sen meidän edellisen kaupan. Vaihdoimme silloin Ladan tuohon kopperoon ja saimme ihan mukavasti siitä vaihdossa. Se auto kylläkin seisoi sitten lähes 10vuotta autokaupan pihassa. Meinasin jo pari vuotta sitten mennä vaihtamaan takaisin sen, sillä sehän oli melko vähän ajettu ja vaihdettiin muista syistä. Siinä vaiheessa se vihdoinkin katosi autoliikkeen pihasta. Voisin hyvin kuvitella, että hän haluaisi hieman korvausta siitä parkkeerauksesta, hi hi.

Onneksi ukkeli on päättänyt vaihtaa vielä jarrulevyn ja katsastaa kopperon ennenkuin sitä vaihdetaan mihinkään. Onhan sitten toisena vaihtoehtona myydä tuo suoraan pois ja ehkäpä neuvotella aivan toisenlaiset lähtöhinnat kaupantekoon ostaessa uutta. Ei ole siis kiirettä ja kahden auton loukkuun en halua jäädä missään tapauksessa.

Näissä uusissa autoissa on se hyvä puoli, ettei ole autoveroa ensimmäisen viiden vuoden aikana kun ne vaan täyttävät ne säädökset miljöön suhteen ja huoltojen välikin on kasvanut melkoisesti. Näissä minun mieleisissäni olisi siis miljöökriteeri täytetty.

Onhan minuun kerrottava myöskin se ilouutinen, että ukkelin auto korjataan sittenkin ja hän saa jatkaa mieleistään ajamista omalla vanhalla ja tutulla pelillä. Eilen olisi jo minun mieleinen löytynyt hänellekin, mutta nyt sellaisen etsiminen siis loppui. Päästään siis camperi elämää viettämään kunhan milloin muutamien viikkojen kuluttua ukkeli saa palvelijansa hakea korjaamolta. Muistojen peittämiseksi hän aikoo hankkia uudet penkin päälliset siihen niin jos Hermannin ikävä ei niin kauhein usein kuitenkaan siinä ajellessa iskisi.

Minä olin vielä tänäänkin näkevinäni sumuisen lasin läpi Hermannin istuvan etupenkillä kävellessäni autoa kohti ennenkuin muistin, ettei hän siinä todellakaan enää istu. Emmekä vieläkään ole tuhkauurnasta kuulleet mitään, kai jo huomenna alan kyselemään perään. Minulle on ihan tämän ikävän vuoksi tärkeää vaihtaa auto ja jopa auton väri. Lähes saman aikaa sekä auto että koira olivat elämässäni hyvin tärkeänä osana.

Huomenna olisi Herman täyttänyt 10v jos hän olisi saanut jatkaa elämää kanssamme. Auton ostamisesta tulee 11v maaliskuun viides päivä ja silloin on kulunut myös yhtä kauan aikaa kun eräs hyvä ystävä poistui joukostamme. Eli kaikenlaisessa on muistoja, niin iloisia kuin surullisia. Äiti sanoi, se on sitä elämän makua. Maistellaan siis elämää sellaisena kuin se tulee.

Kirjoittamisesta vielä

Kiitos mielenkiintoisista posteista. Opin jälleen kerran yhden uuden asian, jota en ole edes tullut ajatelleeksi koskien sähköpostia. Enhän ole käynyt mitään kursseja, enkä edes tutustunut saamiini ohjeisiin avatessani oman sähköpostiosoitteen aikoinaan. En tiennyt, ettei sillä ole mitään väliä intimiteettisuojan kanssa, vaikka laittaisinkin vain nimen lähettäessäni ryhmäpostia! Sen osoitteen saa kuka tahansa sen ryhmän postin saaja klikkaamalla nimeä listalta, joka on siinä mukana kaikille.

Taisin kirjoittaa käsittämätöntä kieltä. Eli tarkoitan sitä, että kuka tahansa voisi käyttää kenen tahansa osoitetta omiin tarkoituksiinsa kun lähetän näitä kiertokirjeitä hyvinkin monelle saman aikaisesti. Itselleni ei tulisi kyllä mieleenkään käydä edes sitä osoitelistaa lävitse, saatikka alkaa klikkailemaan, mikähän osoite kenelläkin on, ellei se suoraan näy omalla listallani.

Mieleeni tuli auttamattomasti sellainen ajatus, että onko sittenkään viisasta pitää ollenkaan sähköpostiosoitetta jos haluaa olla täysin anonyymi tai kadota jäljettömiin jostain syystä. Vai pitäisikö silloin pitää osoitekin niin vaikeana, ettei siitä mitenkään voi nimeä tai henkilöä tunnistaa? Aikoinaan itselläni oli sellainen hyvin vaikea osoite, jossa ei ollut mitään nimeä, vain pelkkiä kirjaimia ja numeroita sikin sokin. Se herätti kyllä melkoista närää ja ihmeteltiin miksi en halua pitää nimeäni osoitteessa. En muista syytä miksi valitsin sellaisen osoitteen, kai se oli niitä palvelimen tarjoamia valmiita juttuja, enkä osannut vaihtaa sitä paremmaksi.

Nyt on yli vuosikymmen siitä ajasta ja vuosia sitten päätin olla ihan avoin osoitteeni suhteen. Roskapostien tulokin loppui kun luovuin siitä palvelimesta. Tuskin siihen aikaan sain näin paljon kiertokirjeitä, saatikka lähetin niitä eteenpäinkään. En tiedä sitten, onko osoitettani käytetty väärin ja missä kaikkialla se elää omaa elämäänsä. En ole saanut viagramainoksiakaan kuten eräs kirjoittaja kertoi saaneensa.

Olen taas kerran lupautunut lähettämään vain ja ainoastaan henkilökohtaista postia joillekin ystäville ja unohtamaan nuo kiertokirjeet heidän osaltaan. Sillä jostain syystä eräs ystävistäni on joutunut juuri noiden omaa elämäänsä elävien sähköpostien uhriksi. Eli hänelle on tullut postia vastoin hänen omaa tahtoaan lähettäjiltä, joita on ollut omassa ryhmäkirjeessäni. Tämä aiheutti hänelle paljon murhetta ja kärsimystä ja vain tämän minun tyhmyyteni takia joutuu vaihtamaan osoitteensa voidakseen pitää oman intimiteettisuojansa. Sellaiseenhan jokaisella on oikeus. En tiedä, riittääkö anteeksipyyntöni vai ei.

Onhan sanottu, että kaikki nettiin kirjoitettu jää talteen ikiajoiksi. En vaan osaa käsittää missä sellainen mieletön määrä tietoa voi olla tallella. Tuo pieni delete näppäin ei poista mitään kokonaan vaan vain minun näkyviltä. Olisiko sittenkin viisasta lopettaa kokonaan tällainen joutavan kirjoitteleminen ja siirtyä takaisin kynä-paperi tuotteisiin. Tuskinpa. Kukahan olisi esim. sadan vuoden kuluttua kiinnostunut näistä minun jaarituksistani, että alkaisi ottamaan selvää niistä jo tuhansista nollista ja ykkösistä, joita jossain universumissa kiertää.

Kirjoittamisen vaikeus

Uskoisin monen lukijan eilen nauraneen makeasti asia/kirjoitusvirheilleni. Kuten autojen katselua kirjoittaessani, ettei niitä ollut yhtään auki. Tarkoitin tietenkin autoliikkeitä. Toinen hauska juttu oli se meidän käsi kädessä käveleminen. Siitähän sai sen kuvan, ettemme ole hääpäivämme jälkeen -83 kävelleet käsikkäin. Tarkoitin tietenkin Kilissä kävelyä. Luin aamulla vasta eka kertaa eilisen kirjoitukseni läpi ja nauroin makeasti ajatellen useiden ystävieni ilmeitä heidän lukiessaan. Mutta kovin puutteellistahan tämä minun suomenkielen taito on, joten kaikenlaista hauskaa voi löytää lukiessaan. Minä en monesti edes huomaa omia virheitäni, ellei joku niistä muistuta.

Muuten onko teillä kenelläkään vaikeuksia saadessanne tällaisia yleisiä kierrossa kulkevia kirjeitä, joita lähetetään yleensä monelle kaverille? Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia, eikä minulla mitään joukkolähetyslistaa ole. Yleensä näitä kirjeitä lähtee päivittäin minultakin melko monelle,sillä kerään listaltani ne, joiden uskoisin ilahtuvan näistä. Joidenkin sähköposti osoite jää näkyviin, toisilta vai nimi ilman osoitetta. Olen saanut kuulla, että näistä jutuista alkaa inhottavien postien kierre, eli alkaa tulla sellaista postia ja sellaisista osoitteista, joista ei itsellä ole mitään tietoa.

Olisi kiva kuulla useamman ihmisen kokemuksista, sillä en oikein ymmärrä mikä näiden postien kiertämisessä olisi vaarallista, paitsi jos niihin on isketty joku viirus tai muu nettipaholainen. Mielestäni sellaiset kyllä suojaohjelma poistaa automaattisesti ellei nyt ihan uudesta ja niin suuresta härskistä viholaisesta ole kysymys, ettei suojaohjelmaa ole ehditty päivittää.

On myös ihmisiä, joiden sielunrauha menee näistä kiertokirjeistä, joissa on ikäänkuin ehtoja ja vaatimuksia lähettää eteenpäin määrätty määrä. Sehän voi todellakin tuottaa ahdistusta ellei ole omalla listalla edes riittävää määrää osoitteita. Mielestäni tässä on kysymyksessä taikauskoisuus enemmänkin ja tällä sitten nämä kirjeen keksijät saavat näitä kulkemaan ympäri maailman moneen kertaan.

Eipä silti, kyllä minäkin monesti lähetän eteenpäin ihan riittävän määrän ja usein vielä enemmänkin toivoen saajan ymmärtävän, että haluan lähettää vain sen asiasisällön vuoksi sen hänelle ja kaikki käy nopeammin kun poimin listaltani samaan riviin saajat kuin että lähettäísin jokaiselle erikseen saman jutun. Ja tietenkin siinä toivossa, että onni nyt potkaisisi kuten jossain niin suurilla kirjaimilla luvataan, hi hi.

Eniten minua häiritsevät sellaiset kiertokirjeet, joita täytyisi lähettää lähettäjälle takaisin. Useimmiten pidän ehkä asiasisällöstä, mutta juuri tuo vaatimus pilaa koko jutun. Usein kirjoitankin omana lisämainintana, että ei tarvitse lähettää minulle takaisin, sillä tiedän sinun olevan ystäväni tms. Olen monesti kokeillut poistaa niitä viimeisiä rivejä, mutta en ole onnistunut muuttamaan alkuperäistä juttua muuksi. Se kai on tarkoituskin.

Nyt tuli tätä aivovoimistelua ja sormien hipistelyä tämän aamun tarpeet täyteen, joten voin alkaa valmistautumaan pukeisiin kellon ollessa jo puolessa päivän. Lämmintä vettäkin on jo että pääsen pesulle. Silakoita on iso kulhollinen odottamassa kokkaajaa, enkä vielä tässä vaiheessa tiedä vähäisintäkään ohjetta niiden syötävään kuntoon saattamiseksi. Yleensä se resepti alkaa siitä kun alan katsomaan kaappeja ja saan hellaan tulen. Tuskin siis tänäänkään tarvitsee pelätä nälkäkuolemaa.

eila_nilivaara@hotmail.com

Kotona jälleen

Eilen palasimme kylmään ja tyhjään kotiin iltapäivällä. Olin nuukuuksissani asentanut sähkölämmityksen tosi minimille, joten täällä oli vain +7.4 astetta. Laitoin heti sekä pannuun että hellaan ja vielä leivinuuniinkin tulen. Eikä lämmityksessä niin kovin monta tuntia mennyt kun alkoi olla lähellä normaalia. Nukkumaan mennessä yhdeksän aikoihin olikin jo ihan sopivan lämmintä.

Meillä oli ihan kiva reissu autohankaluuksista huolimatta. Ja autokin on nyt korjattu kun vika löytyi. Sähköjohtoja oli palanut ja näin syntyi oikosulkuja milloin minnekin. Nyt ei puuttuisi kuin jarrulevyn vaihto ennen katsastusta. 'Sen jälkeen olen kyllä valmis vaihtamaan sen uudempaan.

En käynyt vielä katselemassa yhtään autoa, sillä lauantaina niitä ei auki ollut. Enkä ollut myöskään hanakka lähtemään busseilla noille esikaupunkialueille kiertämään kun olen niin kokematon bussin käyttäjä. Eipähän päässyt ostokuume yllättämään.

Katselin kyllä netiltä vähän käytettyjä autoja ja niitähän löytyy varmaan lähes jokaista merkkiä. Janne poika varoitti kyllä menemästä minun yksin tekemään kauppoja. Hän haluaa olla asiantuntijana mukana, hi hi. 'Saa tietenkin lähteä, onhan minulla sitten ihminen, kenen niskaan voi nakata autohuolet ellei se pelaa mielestäni hyvin. Ei toki.

Oli meillä siis kivaa monella tavalla tällä minilomalla. Kävimme syömässä ravintolassa sekä lounaan päivittäin että myös illallisen yhtenä iltana. Kävelimme käsikynkkää pitkin katuja ihan vain saadaksemme raitista ilmaa. Muistelimme, olemmeko aikaisemmin kävelleetkään ja tulimme siihen tulokseen, ettei varmaan meidän hääpäivän jälkeen ja silloinkin vain kirkosta autolle.

Tapasimme myös erään ystävän pitkästä aikaa ja siinä vierähti useampi tunti keskustellessa asioita laidasta laitaan. Toisen ystävän luo olin jo lähdössä, mutta puhelimen ääni katkaisi sen lähdön ja tällä reissulla se sitten jäikin.

Kävinhän minä myös shoppailemassa vähän. Alus- ja päällyslakkaa kynsiin, huulipunan ja deosuihketta pullon. Oli vielä listalla lämmin pusero, mutta se nyt jäi tällä kertaa kun kaupat olivat silloin lounas aikaan suljettuja, enkä jaksanut jäädä odottelemaan niin pitkäksi aikaa.

Lauantaina lähdettiin sitten iltapäivällä ensin teatteriin. Oli oikein hupaisa; akka kateissa näytös. Sai nauraa ihan makeasti moneen kertaan. Sen jälkeen olimme karaoketansseissa. Koska oli vähän väkeä saimme laulaa melko monta laulua ja välillä ehdimme tanssia ihan riittävästi. Olimme ihan loppuun saakka, joten "kotona" oltiin vasta vähän yli puolen yön jälkeen.

Eilen olikin sitten ystävänpäivä ja ukkeli yllätti minut ihanalla aamiaisella. En vaan käsitä miten hän oli kyennytkin paistamaan munia ja pekonia niin hiljaa etten siihen herännyt. Kaikki oli katettuna pöytään valmiiksi kun hän huuteli; kulta, aamiainen on katettu ja ihan halausten ja suukkojen keralla sitten pöydän ääreen istahdin.

Vielä ehdimme levähtää aamiaisen jälkeen hetken ennenkuin pakkasimme ja siivosimme asunnon sellaiseen kuntoon, että sinne on kiva taas mennä seuraavan kerran. Otin pyykit mukaan täällä pestäväksi, sillä onhan minulla tätä aikaa. Ajelimme sitten Jannen luo ystävänpäiväisen voileipäkakun kanssa. Sekin oli tehty sydämen malliseksi. Hetken siinä saimme lastenlasten kanssa puuhailla ennenkuin lähdimme kotimatkalle kaikin puolin tyytyväisin mielin.

Ensi viikonloppuna onkin se Tallinnan risteily. Eli tämä elämä vaihtui kerralla menemiseksi ja tulemiseksi. Ja eka kertaa tuntui ihan kivalle ajaa kotijärvien välistä katsellen tänne kotimetsiin, sillä se kauhea ikävä on jo hellittämässä. Jokohan pian saadaan tuhkauurna hakea kotiin. 'Se voi olla vielä sellainen itkuisempi päivä tai ainakin hetki. Matkailu kyllä mieltä avartaa ja kolmessa viikossa suru hellittää melkoisesti. En olisi uskonut jos joku olisi sen sanonut kolme viikkoa sitten minulle vaikkapa kokemuksen rintaääntäkin käyttäen.

Itkeäkö vai nauraa

Meidän perheessä jatkuu vaan tämä huono tuuri. Eilen pääsimme kuin pääsimmekin lähtemään tänne maalikylille. Sitä menoa vaan kesti hyvin lyhýen aikaa ennenkuin auto vaan päätti sammua keskelle tietä. Eikä inahtanutkaan vaikka kuinka starttia väännettiin. Eipä siinä muu auttanut kuin takamus pitkällä työntää se tänne tyttären parkkipaikalle. Tulimme sisälle ja purskahdimme molemmat saman aikaisesti nauruun.

Jäi rallien avausjuhlat ja elokuviin meno jo ajatuksenakin pois ja rojahdimme hetkeksi lepäämään. Sitten aloin siivoilla enimpiä saadakseni viihtyisän olon ja niin nautiskelimme olostamme täällä. Eräs ystäväni pistäytyi kylässä myös.

Tänään on uusi päivä. Janne tuli katsomaan voiko autolle tehdä mitään. Nyt ovat häipyneet jonnekin, kai veivät hinaamalla sen minun kopperon jonnekin. Minä lähden kuluttamaan päivää autoliikkeisiin. Meinaan etsiä hyvin vähän ajetun eli vuoden tai pari vanhan auton alleni ajettavaksi. Ei minulla kiirettä ole saada sitä heti. Eikä ole vielä rahaakaan tilillä niin paljoa. Ehkäpä onkin minulle parempi saada katsella ihan rauhassa ilman rahaa, hi hi.

Menetysten summa on suuri

Jos minä olen tässä saanut surra koiran menetystä niin se on ollut kuin alkusoittoa moneen muuhun juttuun. Nimittäin ensin sisareni kissa kuoli viikon kuluttua ja nyt on ystäväni kissa samassa jamassa ja ehkä ei enää apua ole. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä näin monen menetykset ja surut yhtä aikaa, mutta eihän missään olekaan luvattu oikeudenmukaista elämää.

Kaikesta huolimatta oli pakko käydä jo siistimässä tätä karvakuontaloa. Mutta senkään saattaminen siihen kuntoon kuin oli halu ja tarkoitus ei onnistunut. Jostain syystä vaalennusaine vaan ei tehonnut. Halusin alkaa vaalentamaan vähitellen tätä kuontaloa, joka on ollut lähes musta pari viimeistä vuotta. On niin työlästä käydä väriä ottamassa juureen vähän väliä jos meinaa, että se olisi siistin näköinen ilman sitä maantienväristä juuriraitaa. Saa nähdä miten tähän totun ja milloinka väsyn, sillä en kovin kauan jaksa samaa väriä tai mallia pitää.

Ukkeli alkoi laittamaan tuota minun auton kopperoani ja tietenkin sekään ei onnistunut vaan joku pultti katkesi sisälle, eli verstaalle taas joutuu viemään sen. Kai vähimmillä ongelmilla selviäisimme jos pysyisimme tiukasti neljän seinän sisällä ja täälläkin ihan vain sängyssä. Tosin mistä sen tietää mikä sitten hajoaisi tai kaatuisi päälle.

Huomenna on tarkoitus lähteä maalikylille. Ukkeli pääsi nyt tietämään mihin olen hänet ajatellut lähettää salaiselle matkalle. Toki hän iloinen siitä ralliylläristä on, mutta olisi varmaan toivonut viimeiseen tippaan sen pysyvän salassa. En vaan osannut pitää naamaani peruslukemilla kun hän luki ainakin kolmeen kertaan aamulla ralleista aivan kuin minun olisi pitänyt ymmärtää siinä joku viesti. Vihdoin purskahdin nauramaan ja näin salainen matka muuttui toiseksi.

Tytär lähti tänään Etelä-Afrikkaan pariksi kuukaudeksi töihin. Se lähtö oli niin nopea, etten ole ehtinyt siihen reakoida millään tavoin. Toisaalta olen tottunut hänen matkoihinsa ja elämiseen milloin missäkin päin maailmaa, joten Tellus on mielestäni melko pieni oikeastaan.

Hiihtoretki ei maistunut tänäänkään, sillä söin kalakeittoa aivan liian paljon ja liian suureen nälkään, jolloin kestää kauan antaa vatsan rauhassa sulatella eväitä. Eipä silti, on hieman liian kylmäkin minun mielestäni hiihtää. Ensi viikolla sitten ellen keksi mitään uutta kiertotapaa. Eipä silti, ei ukkelikaan ole omia uusia suksiansa vielä edes purkanut paketistäa. On hyvä vedota hänen lupaukseen yhdessä lähdöstä, hi hi.

Muikkukukko uunissa

En ole muikkukukkoa tehnyt varmaankaan vuosikymmeniin. Lienen tehnyt viimeksi edelliselle appiukolle, joka hänkin on ollut poissa jo lähes 40v. Olen siis ollut oikeastaan nuori tyttö edellistä muikkukukkoa tehdessäni! Varmaankin anopin ohjeen mukaan tein silloin kuoritaikinan, sillä meillä kotonahan tehtiin yleensä vain hapantaikinakuoreen milloin linnun lihasta ja perunoista, läskistä ja perunoista ja joskus hyvin harvoin läskistä ja lantuista.

Nykyisin minulla on vakio ohje sekä kukon tekoon kuin piirakan kuoriinkin. Se on mielestäni jotenkin paras ja olen elämäni varrella kokeillut monia versioita. Tätä kukkoa voi syödä myös huonohampainen, sillä kuoresta tulee hyvin pehmyt.

Tänään kukko alkoi kyllä kiekumaan uunissa eli se alkoi vuotamaan. Sehän ei ole hyvä lopputulokselle, mutta minulla on siihen vanha konsti. Käännän kukon selälleen niin loppuu se kiekuminen, eikä nesteet valu hukkaan pellille.

Vien nämä kaksi kukkoa eräälle ystävälle monista saamistani palveluista vastapalveluna. Lupasin kyllä alkaa ottamaan silloin tällöin sekä kukko että karjalanpiirakka tilauksia ja vien sitten karaoketanssireissuilla tilaukset perille. Eihän tällä hommalla varmaan pääse rikastumaan, mutta saapa ainakin kaikkein hätäisimmät herkkujansa tarvitsematta odottaa kesälomaa ja Kuopion torille menoa. Täällä meillä tällaiset hommat lasketaan hobby tuloksi ja vasta viiden tonnin jälkeen tarvitsee verottajalle ilmoittaa, joten sellaisiin summiin en missään tapauksessa pääse vaikka leipoisin niin paljon kuin vain jaksaisin. Onhan tämä minulle mieluista puuhaa, emmekä jaksa niin paljon itse syödä kuin mitä haluan leipoa.

On vähän outoa viiden tiiviin päivän jälkeen olla ihan kaksistaan kotona. Jotenkin tuntuu kuin yllättäen olisi vuorokauteen tullut suuri määrä tunteja lisää! Ja tuskin on yhtään enempää tai vähempää kuin aikaisemminkaan, mutta tunnehan ei ole mitattavissa järjellisesti.

Tytär sai työkutsun Etelä-Afrikkaan ja lähtee huomenna vain vuorokauden varoitusajalla. Meillä on nyt hänen asunto käytössä niin usein kuin vain haluamme huhtikuun alkuun saakka. Saamme paljon vaihtelua elämään tällä tavalla. Harmi vaan kun vielä on tätä lämmityskautta melko pitkään ennenkuin sekin huoli on poissa.

Emme ole vielä kuulleet mitään tuhkauurnan suhteen. Joka päivä odottelemme. On varmaan sitten uuden itkun aika, tosin tuskin se enää niin kauan kestää. Kaksi viikkoa on jo reilusti takana ja tuntuu aivan käsittämättömältä ajan kuluminen. Eilen hiljaisuuden täyttäessä mökin sain tiristellä vielä melkoisen määrän vettä silmistä ja ikävää sydämen sopukoista. Tämä hiljaisuus yksin ollessa on todella suuri, ei sitä aiemmin tullut edes ajatelleeksi kun joskus harvoin olin päivän tai pari yksin kun ukkeli oli Hermannin kanssa menossa metsällä tai mökillä.

Mistähän aloittaisin

Nyt on viiden päivän urakka lopussa ja ukkeli lähti äsken viemään Lucasta kotia kohden. Pojalla oli jo kauhea ikävä vanhempia ja haki kenkiä ja takkia päälle lähtöä varten kun kuuli isänsä äänen puhelimessa. Ihan sydämeen sattui sen pienen miehen ikävä.

Mieleeni tuli kuinka hänen mielessään käsite, kuu on poissa, Herman on poissa ja nyt vielä isä ja äitikin ovat poissa voisivat olla yhtä ja samaa kauheutta. Yritimme kyllä selittää mitä parhaiten osasimme, mutta eihän se ole niin varmaa miten lapsi sen käsitti ja käsittää.

Nyt he ovat matkalla, vaikka vasta illalla kahdeksan aikoihin vanhemmat ovat kotona. Käyvät erilaisia asioita toimittamassa ja lounastamassakin jossain ravintolassa ukin kanssa yhdessä. Sitten menevät pikkuveljeä tervehtimään vielä ennen kotiin menoa.

Minä istahdin tähän kun en oikein saa päähäni mistä nurkasta aloittaisin tämän sekasotkun selvittämisen. Kun ei ole voimia pitää paikkoja kunnossa koko aikaa niin tämä siitä seuraa. Leikkikalut tässä välillä keräsin paikoilleen ja laitoin tiskit likoamaan. Nyt tuntuisi siltä, että parhaiten maistuisi muutaman tunnin uni ennenkuin jaksan jatkaa, mutta en tee niin tuntien itseni sen verran, että sitten jäisi kyllä siivous huomiseen.

Yritän tässä samalla saada ajatuksiani tuonne ulos, sillä voiko enää ihanampaa talvista päivää olla kuin tänään! Pakkasta on vain -6.4 astetta, aurinko paistaa täydeltä terältä ja etelän puolen katolta tippuu vesi kuin keväällä. Sukset odottavat kuistilla lähtijää. Mutta en halua jättää tätä sekasotkua taakseni ennen hiihtämään lähtöä, sillä senkin tiedän, etten sen päälle jaksa muuta kuin pesulle ja sänkyyn, vaikka vain pienen lenkin ensi alkuun tekisinkin.

Kyllä nyt tuntuu selässä se monen päivän nostelu ja pojan kantaminen. Viime yönä piti nousta jo useamman kerran pilleriä pistämään huuleen, että pystyin nukkumaan. Eihän Lucasta muutoin olisi niin paljon tarvinnut nostella ja kantaa, mutta sairaana lapsi on aivan erilainen kuin terveenä. Aamulla olin jo itselleni lupaamassa, ettei ihan piakkoin näin pitkää vuoroa eikä ainakaan jos lapsi on sairas. No, turha tällaisia miettiä, sillä hyvinhän me kaiken kaikkiaan pärjättiin, vaikka tiukille ottikin.

Olisi ollut eilen näkemisen arvoinen show tehdessämme Lucaksen kanssa yhdessä täytekakkua ukin synttäripäiväksi! En meinannut pysyä mukana kun touhu meni sellaisella vauhdilla. Pojan mielestä oli hauskinta saada pursottaa kermavaahtoa, joten sitä oli sekä kakulla, pöydällä, penkillä eikä kaikkein vähiten hänen päällänsä hiuksista alkaen. Oli niin aktiivinen touhu, ettei siinä ehtinyt kameraa hakea. Ukin mielestä kakku oli kuitenkin maailman paras ja sen kyllä hyvin ymmärtää.

Olimme myös ulkona hetken verran happihypyllä, mutta sitten pojat lähtivät autoajelulle ja minä kävelin vain hetken ympäri pihaa ja sitten kipaisin päiväunille. Se oli päivän pelastus, sillä tuskin ilman päikkäreitä olisin jaksanut iltaan saakka. Lucas vilkastui iltaa kohden ja saimme molemmat käyttää kaiken energian hänen leikeissään ennenkuin saimme hänet vihdoinkin nukkumaan. Kai sitä leikkitarvetta kasvoi siinä kipeänä ollessa.

Tänäkin aamuna oli eka kysymys, missä Herman on. Niinpä silittelimme jälleen sitä valokuvaa hetkisen. Mitenkähän kauan lapsi muistaa ja kaipaa, en tiedä, mutta kipeää tekee niin oma ikävä kuin lapsen ikävä. Kukahan osaisi sanoa miten kauan, tuskin kukaan. Mutta nyt imuri pörisemään.

Sunnuntai aamuna

Lapsen virtsanäyte oli aivan puhdas, tosin liian vähän juo nestettä. Kyllä se oli suuri helpotus ja nuori sairaanhoitaja antoi ohjeita, joita tuntui helpolta noudattaa. Niinpä Lucas oli oikein pirteä eilen illalla ja yökin on mennyt kohtalaisen hyvin. Muutaman kerran hän halusi juotavaa ja haki tuttiansa.

On kaunis pakkas aamu. Vielä on hämärää, mutta ensimmäinen orava tuli jo katselemaan jäikö eilen yhtään pähkinää aamiaiseksi. Muutoin luonto näyttää aivan hiljaiselta ja tyyneltä. Pakkasta on -16 astetta.

Nousin ylös kun en saanut enää unen päästä kiinni kuuden jälkeen. On niin kiva touhuta keittiössä näin aamuvarhaisella ihan yksin ja ilman mitään kiirettä tai edes suunnitelmaa. Keitin pari litraa mansikka-vadelmahilloa. Ukkelin synttäripäivä on huomenna ja kakkuun ei löytynyt mieleistä hilloa enää kellarista. Onkin mukavampi keittää talvella sellaista kuin milloinkin sattuu haluttamaan.

Mannapuurokin on jo valmiina odottamassa lättypannussa paistettujen munien keralla varmaankin aivan pian herääviä ukkeleita. Toivottavasti pojalle jo alkaisi maistumaan vaikka mannapuuro, joka on hänen suurta herkkua. Eilinen syöminen oli niin vähäistä, ettei siitä ole oikein mainittavaksi. Ajattelin ehtiä keittää puuron valmiiksi ja että se on myös sopivan lämmintä niin ei Lucas ehdi muuta maisteltavaa edes ajatella herättyään.

Minä en pysty syömään GBP leikkauksen jälkeen mannapuuroa aamulla tyhjään vatsaan. Se tekee aivan samanlaisen dumpingin kuin vaalea leipä aamusta. Toki se herkkuani on ja joskus herkuttelen välipalana sillä, jos sattuu aamiaiselta jäämään pieni kupillinen. Sen syön sitten suurella nautinnolla joko hillon tai marjasopan kanssa, joskus ihan vain marjojen kanssa.

Kyllä oli jo kivaa eilen illalla kun terveys oli hänellä parempi. Voi miten hän yritti laulaa ja keksiä jos mitä leikkiä huvittaakseen minua kun istuin nojatuolissa ja neuloin sukkaa. Välillä hän haluaa minun lopettavan neulomisen ja pelaavan palloa hänen kanssaan. Mutta pitkät ajat hän leikkii iha itsekseen kun vaan välillä kehuu tai antaa ablodeja hänelle. Nukkumaan menokin oli paljon helpompaa. Sai hän kyllä vielä ohjeiden mukaan peräpuikon iltatoimien yhteydessä.Laitoimme myös yhdessä Hermannin kuvan nukkumaan silitellen kuvaa. Toki Lucas edelleenkin kuunteli useampaan kertaan ovella, eikö Herman tule sisälle.



Huomaan hyppääväni asiasta toiseen ja se saattaa häiritä sinua rakas lukijani. On vain tosi asia edelleen, ettei ole keskittymiskykyä tällä erää ollenkaan, jos sitä yleensä kovin paljon minulla on koskaan ollutkaan. Enhän tiedä ihan varmuudella milloin PTSS ( posttraumaattinen-stressyndrom) on alkanut elämässäni. Varhaislapsuutta on kyllä pidetty todennäköisimpänä.

Näin on uusi päivä edessä kuin kirjoittamaton puhdas sivu, mutta päivän mittaan se täyttyy mitä moninaisimmilla asioilla. Sisimmässäni on jo palaset jotenkin järjestyksessä, vaikka sellainen ikävä ja kaipaus onkin hyvin pinnassa edelleen. Huomenna on kulunut kaksi viikkoa ja tämä aika tuntuu jotenkin kuin se olisi jonkun harmaan sumun takana tai sisällä. Jotenkin ihmeissäni katselen allakaa edessäni, että totta se joka tapauksessa on ja hyvin olen tähän saakka selvinnyt kun siitä ensi viikon itkemisestä tuli viimein loppu. Joku tuttavistani oli luullut ukkelin kuolleen kun olin puhelimessa niin surkeasti itkenyt ja yrittänyt selittää. Kai ei kaikille ole niin raskasta eläimen menetys ja eihän silloin voi ymmärtää tällaista itkuiikkaa tietenkään vaan voi saada aivan väärän kuvan vainajasta. Nyt jo hymyilyttää käyttäytymiseni, eikä minusta tämän viisaampaa koskaan tulekaan. Lieneekö edes tarpeellista, hi hi.

Lapsi on edelleen kipeä

Se oli vain toivetta, että kuume olisi kadonnut eilen, vaikka aamulla Lucas olikin aivan normaali lämpöinen. Iltapäivällä kuume nousi taas 41 asteeseen, joten soitin neuvontaan ja saimme käydä lääkärin juttusilla vielä ihan viime tipassa ennenkuin terveyskeskus suljettiin. Sattui oikein kiva lääkäri, joka tutki kaiken hetkessä lapsen vastustelusta huolimatta. Pissakoetta varten saatiin välineet ja nyt aamulla laitettiin paikalleen. Odotellaan sitten sen pussin täyttyvän ja viedään näyte heti kun se on mahdollista päivystykseen.

Tietenkin huolettaa niin kauan kunnes saadaan vastaus. Jos kuumeen syynä on vaikkapa virtsatietulehdus. Tai vielä pahempi, jotain munuaisissa. En uskalla ajatella yhtään pitemmälle ja pidättelen itseäni vain tuon näytteen oton onnistumisen ajatuksessa nyt kiinni. Mieleen tietenkin eilen tuli, että näitä kuumeisia päiviä on ollut aivan liian monta ja melko usein kun ajattelen ja muistelen taaksepäin. Neuvolassa eivät kyllä ole osanneet sanoa mitään puoleen eikä toiseen, eikä tietääkseni virtsakoetta ole aiemmin otettu.

Vanhemmat eivät ole onneksi soittaneet mitään ja toivottavasti pitävät pyynnöstäni kiinni eivätkä soita ennenkuin illalla. En osaa valehdella, mutta jotenkin haluan tämän lääkärissä käytön kiertää ellei ole ihan pakko sitten kertoa totuutta jos Lucas saa vaikkapa antibiootti kuurin tms. Huolestuvat vain ja koko heidän loma menisi pieleen.

En ole nyt yksin suruni kanssa, sillä siskollani on vuoro itkuun nyt menetettyään kissansa 16 yhteisen vuoden jälkeen. Hänkin kyselee miten ihmeessä tästä selviää tervejärkisenä yleensä. Jotenkin tuntui jo helpommalta sanoa, että anna viikko itsellesi aikaa itkuun niin jospa se sitten jo vähän helpompaa olisi. Minä huomaan jo alkavani elää ihan normaalisti, kuten ruoka maistuu ja muutkin toimet sujuvat nyt ilman itkua. Ikävä tietenkin on ja hyvin pienet muistot saavat sen ikävän heräämään, mutta usein jo ilman kyyneleitä. Eli elämä jatkuu.

Ukkelin uudet sukset ovat vielä paketissa. Odotamme ensi viikkoon ja sitten alamme hiihtämään yhdessä. 'Ensin on tämä hoitourakka selvitettävä kunnialla loppuun ja Lucas vietävä kotiin maanantaina.

Torstaina vien ukkelin salaiselle matkalle, hi hi. Ruotsin rallien avajaisiin! Se tulee olemaan hänelle lähes shokki, sillä minä en pidä ralleista, eikä minua saisi sinne ihan vähällä, mutta siellä on paljon muuta ohjelmaa samaan aikaan niin voidaan tehdä kumpikin sitä mitä haluttaa ja tavata sitten jossain kivalla terassilla vaikkapa huurteiset juoden. Juu luit kyllä ihan oikein, sillä kunta on antanut luvan avata useammankin ulkoterassin rallien ajaksi keskikaupungilla. Ollaan sitten tyttären asunnolla yötä. Tulee sitten ajettua joko bussilla tai junalla sekin cityväli Kilistä. Taitaa olla historiaa sekin meille yhdessä. En kyllä meinannut tajuta tällaisen mahdollisuuden olemassa oloa ja tytär sai sitä sytytellä alku liekeille, hi hi.

Kun lapsenlapsi on sairas

Meidän pikkuinen mies tuli eilen tänne viiden päivän hoitoon. Hänellä oli jo toissa iltana noussut kuume yli 40 asteen, eikä eilinen päivä mitään helpotusta siihen tuonut. Ukki ajeli lapsen kanssa tänne ja matka meni hyvin, sillä poika sai Alvedon peräpuikon ennen matkaa ja nukkui lähes koko matkan.

Ilta meni miten meni. Ruoka ei maistunut, eikä oikein mikään muukaan, kuten hedelmät tai marjat, jotka yleensä ovat hänen suurta herkkua. Vuorotellen hyssyttelimme häntä sylissä ja kellon tullessa puoli seitsemään aloitimme jo iltahommat. Hän oli tosi kuumeinen ja laitoin peräpuikon ilman lämmön mittaamista mittarilla, sillä mielestäni se olisi ollut jo lapsen rääkkäämistä. Hän huokasi aivan kuin helpotuksesta kun sänkyynsä pääsi ja halusi kattolampun palamaan sänkynsä yläpuolella.

Parissa minuutissa hän oli unessa ja nukkuikin pari tuntia aivan sikeästi heräilemättä. Sitten se alkoi kuten arvasinkin, sillä kuumeinen lapsi haluaa juoda usein. Niinpä minulla oli iltayövuoro viedä mehua ja etsiä tuttia ja aamuyön kahden jälkeen sovimme ukin hommaksi.

Neljän jälkeen ei enää riittänyt nämä palvelut, sillä hän oli oksentanut sängyn märäksi ja oli aivan märkä muutenkin hiestä. Joten aloitimme yhteisen urakan vaihtamalla kaikki puhtaisiin. Se olikin hyvä, sillä samalla tuli myös harvinainen yökakka puhdistettua ja sekin peräpuikko meni samalla vaivalla. Ukki sai kannella hetken ja sittenkään lapsi ei omaan sänkyynsä tyytynyt vaan pyllähti vihdoin ja viimein meidän väliin.

Kyllä siinä tilanteessa ukin ja mummin ajatukset pyörähtivät rukouksen puolelle. Hätäkin jo tuli, jospa lapsella on jotain muuta kuin hampaan puhkeamisesta tullut infektio. Aamuyö meni sitten rauhallisesti ja Lucas nukkui puoli kymmeneen saakka. Hänellä ei ollut lämpöä aamulla ja se helpotti meitä kovasti.

Vaikeinta on ollut ne varmaankin useat kymmenet kysymykset Hermannista. Ei tuon ikäinen lapsi ymmärrä kuolemaa ja vaikka kuinka yritettiin sanoa joka kerta samalla tavalla, että Hermannia ei enää ole, niin meni vain hetki kun hän kysyi sitä samaa asiaa. Se teki kipeää. Onneksi edellisenä iltana vahingossa löysin viime keväänä teettämäni muovitetun suurennoksen ja sen laitoin tuolille. Kuvaa on yhdessä silitelty ja siinä puhuttu mikä on tuntunut oikealta ja tarpeelliselta. Lucas meni myös useamman kerran ovelle avatakseen Hermannille oven, kuten on tehnyt siitä saakka kun oven ripaan on itse ylettynyt. Nyt oli pakko lukita ovi, ettei hän olisi palelluttanut itseänsä pitäessään ovea auki odotellessaan Hermannia.

Nyt hän nukkuu päiväunia, joten saattaa tulla virkeä ja pitkä ilta. Toivoa vain voin, että se kuume nyt pysyisi poissa ja lapsi alkaisi syömään. On hän ainakin maitoa juonut ja saahan siitäkin hyvää ravintoa ja ainakin nestettä.

Ei varmaankaan ole vanhemmille helppoa lähteä tällaisessa tilanteessa reissulle, mutta yritin selittää heille asiat parhain päin ja että yö meni hyvin. Sanoin myös, että ellei kuume laske tänään haemme kyllä apua, sillä emme ole eka kertaa pienen lapsen kanssa sentään. Käskin heitä sulkemaan puhelimet ja annoin luvan soittaa vain huomen illalla 18-19 välisenä aikana, hi hi. Toivottaa onnellista matkaa tuntui aivan sydämen pohjasta saakka aidolta ja välttämättömältä.

Nyt tässä odottelen, milloin tytär sieltä soittelee ja kyselee apua vauvan hoitoon liittyvissä jutuissa tai auto pörähtää pihalle ja sieltä tulevat tänne. Se olisi kyllä ihan kivaa jos vaan Lucas tuosta toipuu. Nyt vuorottelemme levon kanssa ukin kanssa, sillä emme muuten jaksaisi. Mitenkähän monet ystäväni, jotka ovat mummeja, jaksavat hoitaa useampaakin lastenlasta ja ihan yksin useitakin päiviä, jopa viikonkin kerrallaan!! Meillä on ihan täysi työ yhdessäkin jakaen kaikki hommat. Kaipa sen tässä hommassa oikeastaan tajuaa, kuinka vähän sitä niin sanottua työkykyä on jäljellä, ei kai sitä muuten eläkeläisiä vielä oltaisikaan.

Lanttukukko kuvassa

On vielä liian pimeää lähteä ulos, joten otin valokuvan tuosta kukosta ja pistän sen tähän teillekin ihailtavaksi. Tosin pussissa olevan höyry peittää hieman sitä, mutta ei peitä vielä tuoksua. Kivaa päivän jatkoa, sillä on tästä lähdettävä ulos kun tulee hiki olla vaatteet päällä sisällä.

Uusi aamu valkenee

Vielä on aivan pimeää kellon ollessa vasta seitsemän. Heräsin jo viiden aikoihin, enkä enää osannut nukkua, joten nousin ylös katsottuani hetken FTV aamuohjelmaa. Mökki on lämmin, joten ei ole kova pakkanenkaan silloin ulkona. En tarvitse heti ensimmäisenä sytytellä tulia hellaan tai pannuun.

Leivoin eilen iltapäivällä ukkelille pullaa ja eräälle ystävälle lanttukukon. Kyllä se tuoksu leipomisesta on todella ihana. Pullat kyllä pussitin eilen illalla, joten niiden tuoksu katosi samalla. Lanttukukon sain uunista vasta kahdeksan jälkeen, joten se on antanut tuoksua koko yön hautuessaan villaisen sisällä. Äsken purin sen paketin ja siirsin kukon muovipussiin jäähtymään vielä ennenkuin vien pakkaseen odottamaan viejää tai hakijaa. Saatte uskoa, että kävin melkoisen taistelun itseni kanssa tässä prosessissa. Nimittäin varmaankaan ei kukon saajallekaan olisi pahitteeksi jos sen olisin kahtia laittanut, mutta en olisi malttanut olla maistelematta silloin missään tapauksessa edes yhtä siivua. Ja tuskin se yhteen siivuun olisi jäänyt. Muistan edellisen kukon leikkauksen ja kuinka kipeäksi tulin siitä. Sen ajatuksen avulla sain kukon kokonaisena pussiin. Toki se on pieni kukko, vain pari kiloinen. Seuraava leipomisprojekti on kalakukko muikuista ja toinen lohesta. Ensi viikolla yritän ehtiä tekemään ne.

Oli outoa olla yksin kotona pitkästä aikaa yönkin yli. Toisaalta pääsin ikäänkuin ulos sellaisesta surun vaakumista jäätyäni eilen yksin puolen päivän aikaan. Vain kerran piti itkeä tirauttaa kun laitoin kynttilät palamaan Hermannin kuvan eteen illan hämärtyessä kesken leipomisen. Ei se itku ole enää aivan toivotonta, vaan paremminkin jo ikävää.

Kunhan tässä päivä alkaa vähänkin valkenemaan lähden ulos tekemään lumitöitä. En varmaankaan kovin suurta alaa jaksa kolata, mutta kunhan edes saisin puhtaaksi portaat ja portaiden edustat. Lunta on tullut nyt tälle talvelle toisen kerran oikein reilusti. Meillähän on jääty hyvin vähälle lumelle, vain se 30 cm mikä tuli jo ennen joulua on ollut tähän möräkkään mennessä. Ei ole tarvinnut tehdä lumitöitä kuin kahdesti tähän saakka, sillä välillä ukkeli kolasi kun tämä möräkkä alkoi. En ole vielä edes tarkistanut miten paksu hanki siellä odottaa.

Päivällä muuttuu sitten tämän mökin hiljaisuus täydeksi elämäksi kunhan ukki sieltä tulee Lucaksen kanssa puolen päivän jälkeen. Meillä tulee olemaan viisi kovin aktiivista päivää. Sovittiin jo ukkelin kanssa jakaa päiviä osiin, jolloin toinen voi levätä toisen touhutessa pojan kanssa. Minulla on tuossa sukan neule sellaisille hetkille odottamassa kun Lucas haluaa leikkiä tai piirtää ihan itsekseen, mutta silloin mummin on istuttava samassa huoneessa. Ja nythän voi laskea pulkkamäkeäkin ja muutenkin leikkiä tuolla lumessa.

On hyvä, että olen saanut rauhassa surra ja itkeä niin kauan kuin se oli tarpeen minkään muun homman sitä häiritsemättä. Eräs tuttavani sanoikin olevansa kateellinen kun me ukkelin kanssa osataan itkeä vollottaa ihan ääneen kun on siihen tarve ja syy. Hän harmittelee sitä kun ei ole vielä osannut itkeä äitinsä kuolemaa ollenkaan vaan aina itkun yrittäessä tulla painaa sen sisälle kun ei ole oikein aikaa eikä tilaisuutta itkuun. Hän ei halua näyttää itkua kenellekään, jolloin se asia on varmaankin vaikea. Kyllä on parempi itkeä silloin kun on sen aika olipa aika tai paikka mikä tahansa kuin yrittää estellä ja säästellä. Tunnemekanismit voivat mennä myös rikki. Tänään tunnen olevani jo valmis ottamaan Lucaksen tänne. Vielä joitakin päiviä sitten en olisi jaksanut. Elämä voittaa vähitellen ja olen jälleen yhtä raskasta kokemusta rikkaampi.

Lumituiskua ihaillen

Tulin äsken saunasta ja sain tuntea kasvoillani kuinka tuimasti tuiskusi lumi kasvoilleni jo tällä matkalla. Millaista olisi tarpoa tuollaisessa säässä kilometreittäin matkaa. Onneksi ei ole sellaiseen tarvetta. Odottelen tässä vastausta eilen jättämiini jätöskokeisiin. Vatsa on toki parempi, mutta kipu ei vaan hellitä, joten tuskin se yksinomaan surusta on kipeä.

Vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että kyllä tästäkin surusta selviää vähitellen. Onneksi minulle on annettu ihan lahjana tuo itkemisen taito silloin kun siihen on syytä. Nyt ei enää ole koko ajan sellainen painava tunne sydämen seudulla, mutta tiedän kun se tulee, että kohta pato aukeaa ja kyynelet valuvat. Pienistä asioista se kertyy. Tosin minusta olisi varmaan tullut itkijänainen jos siihen olisi joku rohkaissut ja sitä taitoa olisi tarvittu.

Me aloimme suunnitella seuraavaa minilomaa ja varasimme risteilyn Tallinnaan 20.2. Bussi lähtee tuosta 25 km päästä, vie satamaan, ajattaa Tallinnassa kaupoilla ja tuo takaisin. Laivalla on hytti ja vieläpä buffékin sisältyy 80 euron hintaan. On me vissiin kerran käyty sellaisella pikavisiitillä, mutta en yleensä ole innostunut risteilyistä. Olen saanut matkustaa laivalla näiden vuosikymmenien aikana itseni ihan väsyksiin saakka milloin milläkin purtilolla. Siinä meni kaikki ihannointi koko risteilyjen suhteen. Mutta nythän on asia ihan toinen, voidaan nauttia kaikista palveluista tullen sekä mennen tarvitsematta miettiä mitään muuta. Eikä ole huolta, kuinka koira pärjää kotimiehen kanssa. Tosin meidän kotimieskin on niin huonossa kunnossa, ettei hänkään enää jaksaisi tänne tulla huolehtimaan sen enempää koirasta kuin mökistäkään. Joten on aika alkaa elämään ihan toisin kuin aikaisemmin.

Onhan näitä huolia vielä pitkäksi aikaa. Emme vieläkään tiedä ison auton kohtalosta muuta kuin sen, ettei sitä aleta laittamaan enää kuntoon sen viime maanantain tieltä suistumisesta aiheutuneiden vikojen suhteen. Saa nähdä mitä vakuutusyhtiö tulee tarjoamaan autosta ja mitä sillä rahalla saa enää tänään. Olen kyllä alkanut jo etsimään vastaavanlaista autoa netiltä, mutta niitä on vaikea löytää juuri noilla varustuksilla mitä meilläkin on tuossa. Toisaalta on muistojen takia hyvä vaihtaa myös autoa, sillä niin monet iloiset retket tehtiin Hermannin kanssa sillä.

Minun auto kopperoon on nyt tulossa osia tänään ja ehkä sen saa sieltä jo huomenna, ehkä ei. Sen auton olisin ollut jo valmis romuttamaankin, mutta miesväki sanoo kannattavan edelleenkin pitää sitä kakkosautona, vaikka sitä joskus joutuu korjailemaankin. Minä vaan en ole tottunut koskaan ajamaan noin vanhoilla räppänöillä, tuokin on jo 11v. ja ajettukin yli 200 000 km. No, tehkööt kuten parhaaksi näkevät kun vaan minun ei tarvitse osallistua remonttikuluihin, hi hi.

Hyllyssä odottaa neljä oikein mielenkiintoista kirjaa lukijaansa. Sain yhden kirjan jo luettua, tosin pari päivää siinä meni. Kuitenkin jaksoin jo vähän paremmin keskittyä enkä tarvinnut aloittaa kirjaa alusta kuin sen yhden kerran. Olisihan tässä monenlaista puuhaakin, mutta vatsan takia olen niin voimaton, etten jaksa edes ajatella kuin nämä ihan pakolliset kuviot.

Eka kertaa loman jälkeen näen kuinka kaunis onkaan tämä näkymä ikkunani takana. Parhaillaan on 6 punatulkkua, viisi talitinttiä, kaksi oravaa, pari sinitiaista ja elviskin siellä häärää. Elvis on siis se töyhtötiainen. Tuuli tuivertaa niin vimmatusti, että välillä näyttää etteivät edes linnut pysy oksilla ja niiden höyhenetkin pörröttävät viimasta. Kevääseen on enää muutama viikko!

Viikko on vierähtänyt

Viikko on vierähtänyt jotenkin ihmeellisesti. Tosin päivät ja tapahtumat omassa päässä ovat aivan sekaisin. Joka tapauksessa tähän saakka on selvitty niin miksi ei tulevaisuudessakin, vaikka kipeää tekee edelleen ja usein tirahdamme kumpikin tahollamme itkuun.

Minä olen unohtanut omat vaivani taustalle ja vasta eilen huomasin poteneeni jo yli viikon ajan ripulia. Eli se alkoi jo siellä Phuketissa ja matkaa varten otin ripulilääkettä selviten ihan kunnialla kotiin saakka. Nyt on sitten koeputki lähdössä labraan tutkittavaksi. Sairaanhoitajan mielestä ripuli voi olla myös ihan ikävästä ja surusta johtuvaa, mutta tutkitaan varmuuden vuoksi.

On siis hiljaiseloa, sillä voimat on melko vähissä tuonkin vaivan vuoksi. Onhan tästä se etu, että matkalla tulleet lisäkilot on kyllä kadonneet aivan huomaamatta. En vaan ainakaan tänään vielä jaksa edes yrittää hiihtämään, vaikka sää jo suosisi.

Netissä on tosi paljon kirjoituksia vastaavasta tilanteesta ja tunteista kun perheessä koira kuolee tai on jouduttu sairauden takia lopettamaan. Ei tällaisestakaan surusta ennen IT aikaa tiedetty oikeastaan ollenkaan. Kyllähän minäkin lapsena näin ja kuulin kuinka äiti volisi menetettyään lehmän tai vasikan. Tosin silloin siihen liittyi myös suuri tai paremminkin katastrofaalinen taloudellinen menetys.

Lapsena ollessani minulla oli koira, sellainen sekarotuinen pitkäkarvainen turvelo. Oli kaiketi sekoitus pystykorvaa ja bernhardilaisen jälkeläisiä. Se sai asua ulkona kuten koirat siihen aikaan asuivat. Navetan nurkalla oli kiinni ja siitä pääsi pienestä aukosta heinälatoon nukkumaan. Jostain syystä isäpuoleni sai tarpeekseen sen karkailuista ja vei koiran eräälle Eetulle, joka oli koko kylän tunnettu rukkasten tekijä. Me lapset vähän pelättiin tätä miestä. Minulle tuotiin Murren nahkasta tehdyt rukkaset eräänä päivänä. En enää muista sitä tunnetta, miltä tuntui juuri silloin. Mutta aikaa myöten nämä rukkaset olivat niin rakkaat, etten olisi niistä luopunut mistään hinnasta ja kun jäivät minulta pieneksi en antanut niitä pienemmille siskoilleni vaan piilotin ne. Varmaan jostain laudoituksen välistä löytyvät jos se kotimökki joskus aletaan purkamaan. Tuskin koskaan sen jälkeen on minulla ollut niin lämpöisiä, eikä ainakaan nii rakkaita käsineitä.

Viime viikolla itkiessäni tuli mieleeni ne Murresta tehdyt rukkaset ja aloin itkeä ukkelille, että jos tehtäisiin nytkin rukkaset vaikka vain korvista niin ukkelini kyllä tuohtui jo moisesta ajatuksestakin ja sanoi siihen ehdottoman ein. Minulla kai se kauhu ja asian ikävyys on tullut kohdattua silloin lapsena, jolloin muistissa oli enää vain ne ihanat rukkaset ja kauniit muistot siitä Murresta.

Tänään istun ja katselen valokuvia. Ihmeekseni olen vähentänyt Hermannin kuvaamista sen jälkeen kun tuli lapsenlapsi kuvioihin. Kahden koneen rikkoutumisen myötä meni myös melkoiset määrät valokuvia taivahan tuuliin. Onneksi on jotain sentään säästynyt valokuvakansioihin aikaisemmilta vuosilta. Ukkeli lähtee asioille niin saan rauhassa katsella, muistella ja ehkäpä tirauttaa muutaman kyyneleenkin. Tosin tuntuu kuin se vesipussi tähän asiaan alkaisi olla kulutettu loppuun. Mutta muistot jäävät elämään surun päätyttyä.