Mikä ihana päivä!

Aurinko paistaa, hanki hohtaa puhtaan valkoisena, lintulauta on täynnä lintuja ja mielikin on hieman kevyempi tänään. Eilinen kun meni itkuksi saatuamme Hermannin tuhkauurnan kotiin. Tuossa se hyllyn päällä saa olla kuvien kanssa odottamassa kesää. Yhtä pieni ja painava on tuo tuhkauurna kuin mitä Herman oli silloin kun eka kertaa hänet nähtiin. Käytiin katsomassa heti viikon vanhana ja silloin hän oli ainut siitä pesueesta, joka tuli meitä katsomaan, pureskelemaan kättä ja nuolemaan minua. Sanoinkin, että tässä se meidän koira varmaan on. Ja niin olikin. Kymmenen tosi ihanaa vuotta hän oli meidän kanssa ja varmaan hänellä oli onnellinen elämä.

Laitoin äsken oikein hyvää ruokaa. Hanhifilettä kantarellikastikkeessa haudutettuna, perunaa, parsaa ja herneitä, sekä mustaviinimarjahyytelöä. Kyllä se meinasi kielen viedä mennessään. Kolmelle riitti ihan reilu annos yhden hanhen fileestä, joten se on kyllä suuri kokoinen. Naapuri, joka ei koskaan aikaisemmin elämässään ollut edes maistanut hanhen lihaa oli todella yllättynyt, sillä hänkin on kuullut tarinoita siitä kuinka sitkeää ja mautonta lihaa se on. Sanoi nyt muuttaneensa kerralla käsityksen hanhen lihasta ja mielellään tulee toistekin syömään vaikka tarjolla olisi hanhea. Jälkkäriksi tarjosin marjoja ja vaniljajugurttia, mutta kumpikaan ei jaksanut sitä syödä. Aikovat syödä sitten välipalana sen.

Minulla on pian nämä sisätyöt valmiina ja pannu lämmitettynä niin lähden sitten hiihtämään pienen lenkin. On pakko hiihtää tietä pitkin, sillä ukkeli ei ole vieläkään ehtinyt ajaa kelkalla jälkeä lumisateen jälkeen. Näillä nykyisillä suksilla on vaikeaa hiihtää paksussa lumessa, joten en lähde edes kokeilemaan ja voimia turhaan kuluttamaan. Hieman kyllä hirvittää tuo mäki laskea eka kertaa alas, mutta viime talvena laskin sen niin monta kertaa kaatumatta. Toivon yhtä hyvää tuuria nytkin ja onhan siinä ohut kerros lunta jarruna eka kerralle. Takaisin tulo on kyllä raskaampaa vastamäkeen, mutta eiköhän se onnistu, sillä otan varmuuden vuoksi jo nyt särkypillerin.

Löysin komerosta vanhan ulkoilupukuni. Sen olen ostanut joskus -90 luvulla ollessani vielä alle satakiloinen keijukainen. Sitten se on jäänyt tuonne komeroon, sillä en ole raskinut niin hyvää ja kallista pukua heittää tai antaa pois, vai olisiko vaan unohtunut sinne. En tiedä. Nyt kokeilin sitä ja onhan se vähän lainapeitteen näköinen, mutta se on joka tapauksessa juuri riittävän lämmin hiihtämiseen kun alla on ohut hengittävä kerrasto vai onkohan sen nimi alusasu, siis pitkät kalsarit ja paita. Tämän talven se saa kelvata hiihtopukuna joka tapauksessa, enhän ole menossa mihinkään yleisille laduille edes. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä mihin innostun kun alkuun pääsen. On matkaa vielä paljon hiihtämättä päästäkseni siihen 200 km tavoitteeseen. En vielä anna periksi kuitenkaan, vaikka siitä puuttuu 199 km.