Hiihtämisestä ja muusta

Eilen kävin hiihtämässä ja oli todella suuri nautinto laskea myös tuo mäki alas. Ensin pelkäsin tietenkin ja jännitin niin että jalat tärisivät. Kun viimeinkin tajusin, ettei se vauhti lisäänny siitänsä niin annoin mennä ja aloin jopa vauhtia sauvomaan.

Puoli tuntia hiihtelin sitten reipasta vauhtia ja tullessani toin postin. Olin niin riemua täynnä kun vihdoinkin pääsen hiihtämään, vaikkakin vain tuossa tiellä. Se ilo loppui lyhyeen, sillä kohta kotiin palattuani kuului ison koneen ääni. Menin katsomaan ikkunasta mitä ihmettä siellä nyt tehdään ja saatte arvata miltä naamani näytti nähdessäni tielanan kääntymässä.

Siihen loppui hiihtämisen riemu tällä tiellä, sillä nyt se on lanattu lähes maata myöten ja soraa on vaikka lapioda. Ukkeli yritti lohdutella että ehdithän sentään käydä yhden reissun ennen lanausta. Oli lähellä, etteikö yläraaja heilahtanut.

Ensi yöksi on luvassa uusi lumisade, joten ihan sama vaikka ukkeli ei tänään ehdikään ajaa lumikelkalla jälkeä tuonne metsään. Hän on aamu kuudesta saakka laittanut sitä auton kopperoa ja lähti nyt viemään katsastukseen sen. Ei voi kun toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Harmittaa, sillä ensi viikolla tiistaina olisi hiihtokilpailut kylällä. Olisi pitänyt vähän paremmin ja enemmän ehtiä harjoittelemaan siihen mennessä. Olen nimittäin uhkaillut käydä siellä kilpailemassa heti kun uskallan sen mäen siellä laskea. Se on vaan niin jyrkkä, että taitaa vielä tänä talvena jäädä väliin ellen ihan rohkeasti rokkaa syö.

Ei meitä vanhempia naisia niin kovin monta ole kilpailemassa, niin ei olisi kovin suuret paineetkaan. On muistaakseni yksi sarja 50-65 vuotiaat ja toinen 65-80, mutta tänä vuonna joutuvat lisäämään vielä yhden sarjan eli yli 80vuotiaat. Nuoremmille on tietenkin omat sarjansa. Siellä on ihan suuren urheilujuhlan tuntua kun on jopa musiikkia, grilli ja yleensä koko kylän väki kokoontuu siihen tapahtumaan. Kerran olen ollut katsomassa ja kivaa siellä oli. Silloin jo haikailin, että olisi se kiva hiihtääkin ja jätin sen hautumaan mietintämyssyyn.

Jos tuon auton saisi nyt toimimaan niin voinhan lähteä iltapäivällä hiihtämään sen kilpaladun. Muuten se menee ihan hyvin, mutta se mäki. Toisaalta siinähän olisi se minun mahdollisuuteni kultaan, hi hi. Näin painavana vauhtiakin tulee enemmän siinä mäessä ja saisin muutaman sekunnin kyllä toisia kiinni jos tasaisella en jaksaisikaan niin kovasti vetää menemään. hi hi.

Tässä haaveillessani olen kyllä unohtanut yhden suurimman totuuden omasta kilpailuun osallistumisesta. Entäs se jännityksen sietokyky? Sitähän minulla ei ole ollenkaan. Varmaankin yö ennen kilpailua jäisi ilman unta kun stressihormoonit nousevat riehumaan jo pelkästä ajatuksesta. Ja odottaessa omaa lähtölaukausta olisivat jo kaikki lihakset hapoilla jännityksestä. Voi voi tätä surkeutta. Mitä siihen silloin sanoisi sydän. Taitaa haaveeksi jäädä koko kisa.