Viikko on vierähtänyt

Viikko on vierähtänyt jotenkin ihmeellisesti. Tosin päivät ja tapahtumat omassa päässä ovat aivan sekaisin. Joka tapauksessa tähän saakka on selvitty niin miksi ei tulevaisuudessakin, vaikka kipeää tekee edelleen ja usein tirahdamme kumpikin tahollamme itkuun.

Minä olen unohtanut omat vaivani taustalle ja vasta eilen huomasin poteneeni jo yli viikon ajan ripulia. Eli se alkoi jo siellä Phuketissa ja matkaa varten otin ripulilääkettä selviten ihan kunnialla kotiin saakka. Nyt on sitten koeputki lähdössä labraan tutkittavaksi. Sairaanhoitajan mielestä ripuli voi olla myös ihan ikävästä ja surusta johtuvaa, mutta tutkitaan varmuuden vuoksi.

On siis hiljaiseloa, sillä voimat on melko vähissä tuonkin vaivan vuoksi. Onhan tästä se etu, että matkalla tulleet lisäkilot on kyllä kadonneet aivan huomaamatta. En vaan ainakaan tänään vielä jaksa edes yrittää hiihtämään, vaikka sää jo suosisi.

Netissä on tosi paljon kirjoituksia vastaavasta tilanteesta ja tunteista kun perheessä koira kuolee tai on jouduttu sairauden takia lopettamaan. Ei tällaisestakaan surusta ennen IT aikaa tiedetty oikeastaan ollenkaan. Kyllähän minäkin lapsena näin ja kuulin kuinka äiti volisi menetettyään lehmän tai vasikan. Tosin silloin siihen liittyi myös suuri tai paremminkin katastrofaalinen taloudellinen menetys.

Lapsena ollessani minulla oli koira, sellainen sekarotuinen pitkäkarvainen turvelo. Oli kaiketi sekoitus pystykorvaa ja bernhardilaisen jälkeläisiä. Se sai asua ulkona kuten koirat siihen aikaan asuivat. Navetan nurkalla oli kiinni ja siitä pääsi pienestä aukosta heinälatoon nukkumaan. Jostain syystä isäpuoleni sai tarpeekseen sen karkailuista ja vei koiran eräälle Eetulle, joka oli koko kylän tunnettu rukkasten tekijä. Me lapset vähän pelättiin tätä miestä. Minulle tuotiin Murren nahkasta tehdyt rukkaset eräänä päivänä. En enää muista sitä tunnetta, miltä tuntui juuri silloin. Mutta aikaa myöten nämä rukkaset olivat niin rakkaat, etten olisi niistä luopunut mistään hinnasta ja kun jäivät minulta pieneksi en antanut niitä pienemmille siskoilleni vaan piilotin ne. Varmaan jostain laudoituksen välistä löytyvät jos se kotimökki joskus aletaan purkamaan. Tuskin koskaan sen jälkeen on minulla ollut niin lämpöisiä, eikä ainakaan nii rakkaita käsineitä.

Viime viikolla itkiessäni tuli mieleeni ne Murresta tehdyt rukkaset ja aloin itkeä ukkelille, että jos tehtäisiin nytkin rukkaset vaikka vain korvista niin ukkelini kyllä tuohtui jo moisesta ajatuksestakin ja sanoi siihen ehdottoman ein. Minulla kai se kauhu ja asian ikävyys on tullut kohdattua silloin lapsena, jolloin muistissa oli enää vain ne ihanat rukkaset ja kauniit muistot siitä Murresta.

Tänään istun ja katselen valokuvia. Ihmeekseni olen vähentänyt Hermannin kuvaamista sen jälkeen kun tuli lapsenlapsi kuvioihin. Kahden koneen rikkoutumisen myötä meni myös melkoiset määrät valokuvia taivahan tuuliin. Onneksi on jotain sentään säästynyt valokuvakansioihin aikaisemmilta vuosilta. Ukkeli lähtee asioille niin saan rauhassa katsella, muistella ja ehkäpä tirauttaa muutaman kyyneleenkin. Tosin tuntuu kuin se vesipussi tähän asiaan alkaisi olla kulutettu loppuun. Mutta muistot jäävät elämään surun päätyttyä.