Mistähän aloittaisin

Nyt on viiden päivän urakka lopussa ja ukkeli lähti äsken viemään Lucasta kotia kohden. Pojalla oli jo kauhea ikävä vanhempia ja haki kenkiä ja takkia päälle lähtöä varten kun kuuli isänsä äänen puhelimessa. Ihan sydämeen sattui sen pienen miehen ikävä.

Mieleeni tuli kuinka hänen mielessään käsite, kuu on poissa, Herman on poissa ja nyt vielä isä ja äitikin ovat poissa voisivat olla yhtä ja samaa kauheutta. Yritimme kyllä selittää mitä parhaiten osasimme, mutta eihän se ole niin varmaa miten lapsi sen käsitti ja käsittää.

Nyt he ovat matkalla, vaikka vasta illalla kahdeksan aikoihin vanhemmat ovat kotona. Käyvät erilaisia asioita toimittamassa ja lounastamassakin jossain ravintolassa ukin kanssa yhdessä. Sitten menevät pikkuveljeä tervehtimään vielä ennen kotiin menoa.

Minä istahdin tähän kun en oikein saa päähäni mistä nurkasta aloittaisin tämän sekasotkun selvittämisen. Kun ei ole voimia pitää paikkoja kunnossa koko aikaa niin tämä siitä seuraa. Leikkikalut tässä välillä keräsin paikoilleen ja laitoin tiskit likoamaan. Nyt tuntuisi siltä, että parhaiten maistuisi muutaman tunnin uni ennenkuin jaksan jatkaa, mutta en tee niin tuntien itseni sen verran, että sitten jäisi kyllä siivous huomiseen.

Yritän tässä samalla saada ajatuksiani tuonne ulos, sillä voiko enää ihanampaa talvista päivää olla kuin tänään! Pakkasta on vain -6.4 astetta, aurinko paistaa täydeltä terältä ja etelän puolen katolta tippuu vesi kuin keväällä. Sukset odottavat kuistilla lähtijää. Mutta en halua jättää tätä sekasotkua taakseni ennen hiihtämään lähtöä, sillä senkin tiedän, etten sen päälle jaksa muuta kuin pesulle ja sänkyyn, vaikka vain pienen lenkin ensi alkuun tekisinkin.

Kyllä nyt tuntuu selässä se monen päivän nostelu ja pojan kantaminen. Viime yönä piti nousta jo useamman kerran pilleriä pistämään huuleen, että pystyin nukkumaan. Eihän Lucasta muutoin olisi niin paljon tarvinnut nostella ja kantaa, mutta sairaana lapsi on aivan erilainen kuin terveenä. Aamulla olin jo itselleni lupaamassa, ettei ihan piakkoin näin pitkää vuoroa eikä ainakaan jos lapsi on sairas. No, turha tällaisia miettiä, sillä hyvinhän me kaiken kaikkiaan pärjättiin, vaikka tiukille ottikin.

Olisi ollut eilen näkemisen arvoinen show tehdessämme Lucaksen kanssa yhdessä täytekakkua ukin synttäripäiväksi! En meinannut pysyä mukana kun touhu meni sellaisella vauhdilla. Pojan mielestä oli hauskinta saada pursottaa kermavaahtoa, joten sitä oli sekä kakulla, pöydällä, penkillä eikä kaikkein vähiten hänen päällänsä hiuksista alkaen. Oli niin aktiivinen touhu, ettei siinä ehtinyt kameraa hakea. Ukin mielestä kakku oli kuitenkin maailman paras ja sen kyllä hyvin ymmärtää.

Olimme myös ulkona hetken verran happihypyllä, mutta sitten pojat lähtivät autoajelulle ja minä kävelin vain hetken ympäri pihaa ja sitten kipaisin päiväunille. Se oli päivän pelastus, sillä tuskin ilman päikkäreitä olisin jaksanut iltaan saakka. Lucas vilkastui iltaa kohden ja saimme molemmat käyttää kaiken energian hänen leikeissään ennenkuin saimme hänet vihdoinkin nukkumaan. Kai sitä leikkitarvetta kasvoi siinä kipeänä ollessa.

Tänäkin aamuna oli eka kysymys, missä Herman on. Niinpä silittelimme jälleen sitä valokuvaa hetkisen. Mitenkähän kauan lapsi muistaa ja kaipaa, en tiedä, mutta kipeää tekee niin oma ikävä kuin lapsen ikävä. Kukahan osaisi sanoa miten kauan, tuskin kukaan. Mutta nyt imuri pörisemään.