Lintujen ruokkimisesta aiheutuu kivoja yllätyksiä joskus. Koko kesän kukkapenkissäni keittiön ikkunan takana olen ihaillut komeaa taimea, jota en sinne ole istuttanut. Nyt se on kasvanut jo niin isoksi, että peittää lähes kokonaan keittiön ikkunan eli saamme ihailla sitä istuessamme keittiön pöydän ääressä. Se on poikataimi, joten siitä ei ole kenelläkään muuta iloa kuin katsella.

Eilen kävellessäni metsässä löysin yllättäen muutamia kantarelleja, eikä ollut mitään astiaa mukana niin ei auttanut muu kuin ottaa hattu niille astiaksi. Yhteen isompaan kastikkeeseen tarpeet tuli joka tapauksessa.

Nyt ei olisi enää mitään poimittavaa puolukoiden lisäksi, mutta eilisestä kantarellien löytämisestä sain aihetta lähteä kävelemään pitempiä reittejä pitkin metsiä. Sovimme jo valmiiksi, että ukkeli tulee hakemaan minut tuolta muutamien kilometrien päästä kun kävelen tuon metsän läpi kori vain kantarelleja varten käsivarrella.

Saattaa mennä kaksi jopa kolmekin tuntia ennenkuin olen maantiellä, mutta tämä on sitä kuntoliikuntaa, josta minä pidän. Eiköhän suunta pysy oikeana, vaikka ei aurinkoa näykään. Kyllähän maastossa näkee muurahaispesistä ja puiden oksista ilman suunnat.

Ukkeli kehoitteli ottamaan pyssyn olalle jos vaikka sattuisin linnun saamaan. Ei, ei, kyllä saattaisi tulla vaikeuksia valita, katsellako maahan kantarelleja, vai puihin lintuja ja molempia en samalla kerralla kykene hahmottamaan. Saattaisi pyssy unohtua johonkin kannon nokkaan kun sieniä innoissani etsin.