Syntilistan jatkoa

Leivon tiikerikakkuja. Nuolimella pyyhin taikinakulhon oikein tarkoin ensin vuokiin, mutta jäi vähän minullekin herkuteltavaa. Mikä suuri nautinto onkaan saada nuoleskelle vispaimet, nuolin siitä taikinasta! Onneksi sitä taikinaa jäi vain minimaalisesti, mutta se täytti sen vanhan himon oikein hyvin.

Lapsena saimme vuorotellen jakaa tämän ilon. Minulle varsinkin se oli suurimpia nautinnollisia hetkiä. Sanoinkin usein äidille, miksi sitä taikinaa ei voi tehdä vähän reilummin, että jäisi vähän syötävääkin. En muista mitä sain vastaukseksi, mutta ei sitä koskaan ollut kuin se vähän.

Niinpä päätin jo varhain, että sitten kun minulla on oma koti, teen kakkutaikinaa enemmän tai ihan vain sitä varten, että saan syödä niin paljon kuin haluttaa. Ja niin teinkin eka vuosina muutaman kerran. Se ei ollutkaan sitten enää kovin suuri nautinto, kun sain lusikalla mättää suuhun taikinaa. Tuli ällöttävä olo.

Ennenkuin täytin 20v oli tämä himo tyydytetty siltä liialta osin, mutta tästä pienestä en ole koskaan päässyt eroon. Kun omat lapset olivat pieniä, saivat he olla kaverina putsaamassa leipomisvälineitä, mutta ei heille koskaan syntynyt tällaista riippuvuutta kuin itselleni.

Olen miettinyt monesti, oliko se sitä aivojen rasvan, sokerin ja suolan tarvetta jo silloin. Eihän silloin mitään näistä ollut liikaa ja leivottiin kakkujakin vain juhlapyhiksi tai synttäripäiväksi, joskus jopa nimipäiväksi. Olipa mitä oli, minulla se säilyy varmaan koko elämäni yhtenä syntilistan asioista, jonka kanssa täytyy olla tarkkana. Eli tänään ei mitään levitteitä leivälle, eikä muutenkaan rasvaa lisää mihinkään ruokaan. Onhan tämä omatekoinen rangaistus, mutta kaikestahan täytyy hinta maksaa tavalla tai toisella. Ainakin tiedän kakun olevan hyvää.