Harmaa päivä

Kuinkahan usein olen elämässäni katunut sitä kun kamera ei ole ollut mukanani. Eilinen päivä oli yksi sellainen monessakin mielessä. Ajellessani kotiin ja tultuani tähän kotijärvien tienoille näin jotain niin upeaa, jota vain harvoin ja juuri tällaisina harmaina myöhäsyksyn päivinä voi nähdä. Järvi oli aivan peilityyni ja siihen kuvastui kauniin ruskan värittämä luonto. Paksu pilvipeite rakoili hieman ja sieltä kävi pienen pieni valon kajo järven pintaan, jolloin sen väri näytti mitä ihmeellisimmän kauniin sinisen ja lilan sekoitukselta keskellä järveä ja rannoilta niin jylhän tumman sinisen värisenä, että aivan sydämeen sattui.

Näin myös ihmeekseni voikukan siemenpallukan aivan ehyenä kirkon lähellä. Eli voikukka on kukkinut uudelleen kuten joskus käy kasveille. Se oli jotenkin niin symbolinen siinä suuren perheen odotellessa siunaustilaisuuden alkamista. Toivottavasti mielessäni säilyy tämä kuva kauan.

Kamerasta puheenollen, on minulla yksi kamera, joka on aivan turhan usein päällä. Eli tuo webkamera. Aamulla puhuin skypepuhelun siskoni kanssa ja hän alkoi ihmettelemään päässäni olevaa outoa huivia tai päähinettäs ja miksi näytän niin kauhean vanhalta. Kopaisin itsekin päätäni ja muistin siinä samassa, etten ollut vielä kammannut hiuksiani tai vielä vähemmän laittanut niitä kiinni, kuten tapani on. Silloin tuntui, ettei tuo kamera tarvitsisi olla läheskään aina päällä silloin kun se on. Saanen kai sanoa, että näytän enemmänkin hirviöltä hiukset avoimina kuin vielä vähän alle 60v naiselta. Pitäisi kai ottaa valokuva sarja ihan tarkoituksella ja liittää tähän bloggiin tositteena, hi hi.