Oi oi oi.voi voi voi!

Ei nyt sentään, tosin luulin eilen, että tänään olisi tuollaisen valittelun aamu ylös noustessani. Nimittäin tein todella pitkän kävelylenkin keväisessä säässä. Kävelin kokonaista 14km! Viimeinen km takaisin oli jo vähän liikaa, mutta kotiin oli palattava.

Ukkeli lähti hakemaan viimeiset näädän loukut tuolta toisen vaaran päältä. Hän ajoi sinne isolla autolla niin pitkälle kuin pääsi ja sitten hiihti loppumatkan. Niinpä minä lähdin häntä vastaan kuten niin usein ennenkin ajatellen ehtiväni kävellä jopa 5 km.

Kävelin ja kävelin kunnes olin kävellyt 7 km. Siinä vaiheessa tuli mieleeni iskelmän sanat; missä vaiheessa jouduimme harhaan.... Olin aivan varma, että ukkeli oli jo tullut Fagerbergistä ja ehkä mennyt käväisemään huoltamolla lehden ostolla. Käännyin takaisin isolle tielle ja sitten ei auttanut muu kuin kävellä kotiin päin.

Olisin tietenkin voinut liftata takaisin, mutta kun sää oli hieno ja selkä tuntui kestävän kävelyn, eikä rakkuloitakaan tuntunut syntyvän jalkoihin, niin pistin vaan jalkaa toisen eteen kunnes olin kotona.

Asiaan tietenkin kuului, etten muistanut ottaa kännykkää taskuuni. Olisinhan voinut soittaa hänelle ja saanut kyydin kotiin. Ehdin siis kotiin ja peseytyä ennenkuin soitin hänelle. Emme olleet harhaan menneet toisistamme, mutta hänellä oli mennyt aikaa kauemmin kuin hän osasi lähtiessään ajatella ja tulomatkalla hän pistäytyi erään metsästyskaverin luona kahvikupposella.

Kyllä maistui siskon tekemä perunavihannes-laatikko ja lammaspaistin tähteet aivan taivaallisen hyvälle. Sitten menikin iltapuhde istuessa ja pelatessa tietokonepeliä, sillä en jaksanut tehdä yhtään mitään. Moneen kertaan venyttelin lihaksia pieni pelko sydämessä tästä aamusta, mutta se oli ihan turha pelko. En toki tänään lähde uudelle lenkille, mutta huomenna on sitten jo ihan uusi päivä. Ehkäpä alankin tehdä pitempiä lenkkejä muutaman viikossa ahneuksissani. hi hi.