Muistelen aikaa ennen gastric bypassia

Mieleeni muistui aika vuosi sitten kun odottelin leikkausta. Juhannusta ennen alkoi olo olla melko tuskalllinen, sillä en voinut liikkua kuin kyynärsauvojen avulla ihan lyhyen matkaa. Tietenkin kiloja lisää tuli aivan rutkahtamalla ja vaaka alkoi näyttämään yli 110 kg ja juhannusaattona käväisikin 114 kg. Meinasi iskeä jo paniikin päälle, sillä olin painanut 107 kg kun minut hyväksyttiin leikkaukseen ja siinä olisi pitänyt sitten pysyä.

Ei ollut vielä tietoa siitäkään valmistautumiskurssista, joka tuli sitten heinäkuulle. Se oli kiva juttu ja todella mielenkiintoinen, vaikka sinällään itselleni ei siellä mitään uutta ollutkaan opetuksen sisältönä. Kuitenkin se ryhmä oli nasta. Kerrankin oli kaikilla sama ongelma ohjaajaa lukuunottamatta. Saimme vitsailla aivan reilusti kiloille ja muulle.

Meitä askarrutti kovasti mitä sitten tehdään tuleville löysille nahkoille. Meille kävi nimittäin muutamia aikaisemmin leikattuja kavereita kertomassa elämästään ja olostaan. Yhdellä oli todella kauhean pitkät vatsanahkat. Ei ne häntä itseään häirinneet ja nätisti hän ne nahkat sinne housun sisään kääri, joten ei paljon huomannut mitä siellä oli. Hän oli jos saanut lähetteen leikkaukseen poistattamaan ne nahkat ja odotti sitä mielenkiinnolla. Me alettiin tietenkin miettimään, mihin ne nahkat voisi siirtää rakastelun ajaksi, sitoako selkään vai miten.

Me keksittiin tietenkin puolalaiset kauneussalongit ja päätettiin lähteä sinne bussimatkalle koko lössi sitten kun sen aika on parin kolmen vuoden kuluttua leikkauksesta. Suunnittelimme jo että meidän naisten tissinahkoista tehdään sitten oikein kauniita kukkaroita ja myydään netissä eniten tarjoaville. Näin saataisiin leikkauskulut ehkä peitettyä. Vatsanahkoista päätettiin kuroa suurempia ostos- tai meikkilaukkuja. Eli hirtehistä oli huumori.

Olisikohan meitä pelottanut hieman koko homma, sillä kaikilla ei mennyt hyvin. Eräs tuttavani kuoli juuri viime kevät talvella verenvuotoon, jotain repesi pahasti hänen alkaessaan juoda liikaa olutta. Hän kyllä laiminlöi kokonaan syömisen leikkauksen jälkeen ja laihtui aivan tikuksi. Hänen äitinsä sanoikin, että odottaa milloin poika kömpii sisälle postiluukusta. Hänellä ei siis ollut koskaan nälkä ja se oli suuri virhe hänen kohdallaan. Toisaalta hän menetti myös koko identiteettinsä kun laihtui laihtumistaan, eivätkä hänen kaverit enää tunteneet häntä elleivät tienneet J. olevan mukana. Se on surkea tarina.

Eräs mies kertoi omista kauhukokemuksistaan. Hänet oli jo valmisteltu leikkaukseen ja sitten tulikin katkos ja hänet lähetettiin kotiin jostain syystä. Eli se piina jatkui vielä useita viikkoja ennenkuin uudelleen meni sairaalaan ja sitten kyllä leikattiin. Myös hänelle kävi niin, ettei enää tuntenut mitään nälän tunteita ja näin ruoka jäi toiselle sijalle. Hän sairastui vakavasti alkoholismiin, koska ei tarvinnut känniä varten kuin pari kolme kaljaa ja siinä tilanteessa joutui vielä työttömäksi. Tarina jatkui tosi karmeana kunnes hän pääsi hoitoon ja siellä tajuttiin hänellä olevan ADD oireyhtymä. Siitä alkoi pitkä toipumisen ja elämisen opettelemisen tie. Hänellä on edelleen tukihenkilö, joka huolehtii hänen ruokailuistaan kolmesti päivässä, että hän saa edes perusravinnon. Tosin se on liian harvoin, mutta parempi niin kuin ei mitään. Toiveena on, että hän oppisi hallitsemaan elämäänsä vähitellen yhä lisää. Hän on ainoa ihminen tapaamistani leikatuista, joka on katunut leikkausta ne ensimmäiset kolme neljä vuotta, mutta nyt viimeinkin on ihan iloinen ja onnellinen että se on tehty ja elämään tuli suuri muutos. Hän tarkoitti kertomisellaan muistuttaa siitä, että jos kenellä on näitä hoitamattomia perusongelmia niin kannattaa miettiä kahdesti ennenkuin leikkaukseen lähtee.


Minua puhutteli eniten lähes ikäiseni nainen, joka oli leikattu viisi vuotta aikaisemmin. Hän ei ollut mikään tikunlaiha vaan vähän pyöreähkö, mutta reipas. Hänellä oli ollut sama ongelma kuin minulla, ettei millään kuurilla eikä konstilla saanut painoa alle sadan kilon ja sitten tuli näitä ongelmia selän ja verensokerin ja sydämen kanssa. Leikkauksen jälkeen hänen paino oli laskenut noin 30kg, mutta se vei kolme ja puoli vuotta. Nyt hän oli kuitenkin onnellinen ja iloinen, sillä kaikki ne lihavuuden tuomat vaivat ovat poissa ja hän pääsee liikkumaan miten haluaa. Ehkäpä hänen tarinansa on osa minun tarinaani tulevaisuudessa. Hänellä muuten oli näitä gäddhängor, mitähän ovatkaan suomeksi, käsivarsissa, mutta hän sanoi peittävänsä niitä vähän pitämällä pitempi hihaisia paitoja. Eikä halunnut mennä leikkaukseen, sillä häneltä oli leikattu jo rinnat ja vatsasta se roikkuva nahka, joiden paraneminen oli ollut pitkäaikaista ja kivuliasta. Hänen mielestään ne leikkaukset olivat paljon vaikeammat kuin se laihdutusleikkaus, samoin toipuminen.

Miksikö kirjoitan nämä tarinat tähän. Ihan siksi, että kuulin sellaista, ettei kaikille järjestetä näin hyvää valmistautumista kuin meillä täällä on tapana. Olen kuullut, että jotkut ovat menneet suoraan leikkaukseen saaden vain sitä leikkausta koskevan informaation siinä tilanteessa ja kotiin lähtiessä lapun miten saa syödä. Eli ei mitään keskustelua myös tämän homman varjopuolista ja kuinka tärkeää on valmistautua hyvin ainakin psyykkisesti tähän leikkiin.

Tosiasia on kuitenkin se, että suurin osa leikkauksista onnistuu ja myös useimpien vointi on tosi hyvää ja paljon parempaa kuin ennen leikkausta. Onhan se myös melkoinen kansantaloudellinen säästö pitkällä tähtäyksellä, sillä me ylipainoiset olemme terveydenhuollon melkoinen rasite ilman apua. Terveiden on niin helppo sanoa, että kyllä sitä laihtuu kun ei suuhunsa laita mitään väärää ja liikkuu riittävästi. Se vaan ei aina tepsi, joten he olkoot vaiti tämän mysteerion edessä.