Joskus on vaikeaa lähteä lenkille

Joskus on todella vaikeaa saada itsensä lähtemään lenkille. Aivan kuin jokin sisällä jähmettyy ja jämähtää kiinni. Jo lenkkeilyvaatteiden päälle pukeminen on kuin suurin mahdollinen rasitus ja vältettävä paha. Lenkkarit jalassa olo jo hieman helpottuu, vaikka ähke ja puhke kuuluu varmaankin epätoivoisen kuuloisena. Kun vielä saa jalat liikkumaan ensin 100m, sitten toisen ja vielä kolmannen, niin neljäs sata metriä on jo paljon kevyempi.

Kolmen kilometrin jälkeen menee jo neljäs kilometri oikein mukavasti ja kohta tämä uurastus sitten palkitsee hyvällä ololla kun saa nakata lenkkarit nurkkaan jäähtymään, hiestä kosteat vaatteet pois päältä ja lämmin, hierova suihku hyväilee koko kroppaa. Siinä vaiheessa alkaa jo ihmettelemään, miksi se lähtö olikaan niin hemmetin vaikeaa.

Tätä olen joskus pohtinut, sillä minulle käy usein näin. Olen kokeillut erilaisia aamiaisvaihtoehtoja saamatta siitäkään mitään selvyyttä. Olen myös kokeillut käydä lenkillä ennen aamiaista, mutta se vaan ei oikein tahdo onnistua kuin sellaisen lyhyen pyrähdyksen verran, sillä voimat uupuvat jo kilometrin kohdalla.

Olen tullut siihen tulokseen, että tuo sisäinen vastus on ainakin minulla aivan sellainen sisäänrakennettu paha. Aivan kuin laiskuutta tai saamattomuutta tai vastustusta johonkin parempaan. Jos tälle pahalle antaa kolmena päivänä peräkkäin periksi, se vie herkästi sen lenkille lähtöhalun kokonaan. Ja taas on aloitettava pisteestä A.